Atkinsonin dieetti jatkuu

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008)

Kolmas Kate Atkinsonin Jackson Broady-dekkari on nyt ahmittu ja hyvältä maistui. Jopa niin hyvältä, että oli pakko uhrata vähäisiä yöunia keskellä työviikkoa, kun ei malttanut lopettaa lukemista. Nykyään on aika harvinaista, että silmät pysyvät auki pitempään kuin varttitunnin, kun yrittää lukea vuoteessa ennen nukkumaan käymistä. Se ei kuitenkaan taida johtua siitä, että kirjat olisivat muuttuneet tylsemmiksi... Nyt kuitenkin Jackson ja kumppanit onnistuivat pitämään minua hereillä niin hyvin, että oli ihan pakotettava itsensä sammuttamaan valot ja laskemaan opus käsistään.

Atkinsonilla on tässäkin dekkarissa laaja henkilögalleria, ja alussa täytyy olla skarppina, että muistaa kuka on kukin, kun näkökulma vaihtuu aina uuden luvun alkaessa. Tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin, kuten aikaisemmissakin osissa.

Pääjuoni  kietoutuu Joanna Hunterin ympärille. Joanna on noin nelikymppinen, hyvin menestynyt lääkäri, jolla on pieni poikavauva Gabriel sekä aviomies Neil. Neil on komea liikemies, mutta aika pian käy ilmi,että hänen bisneksissään on jotain hämärää. Joanna itse on hyvin mukava, herttainen ja hyväsydäminen ihminen, joka rakastaa yli kaiken pientä poikaansa ja koiraansa Sadieta. Joannalla on kuitenkin takanaan traaginen lapsuus; eräs mies on murhannut raa'asti hänen äitinsä, sisarensa ja pienen veljensä, ja Joanna on selviytynyt ainoana hengissä pakenemalla viljapeltoon ja piiloutumalla sinne. Myöhemmin poliisi sai murhaajan, Andrew Deckerin, kiinni ja löysi shokissa olevan pikku-Joannan. Decker tuomittiin teostaan vankilaan istumaan elinkautista.  Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun komisario Louise Monroe tulee ilmoittamaan Joannalle, että Decker on vapautunut vankilasta. Pian sen jälkeen Joanna ja Gabriel-vauva katoavat. Neil väittää, että Joanna on lähtenyt tapaamaan sairasta tätiään, mutta selitystä on vaikea uskoa.

Toinen keskushenkilö, jonka kautta pääjuonta kuljetetaan, on 16-vuotias, orpo Reggie (oik. Regina) Chase. Reggie opiskelee itsenäisesti englanninkielistä kirjallisuutta, muinaiskreikkaa, latinaa sekä antiikin historiaa ja työskentelee osa-aikaisesti Joannan ja Neilin vauvan hoitajana ja "aputyttönä" Hunterien kotona. Hän huolehtii myös syöpää sairastavasta Ms MacDonaldista, joka on hänen entinen opettajansa. Reggiellä on arvaamaton, huumekauppoja pyörittävä psykopaattiveli Billy, joka vähän väliä terrorisoi Reggien elämää. Vaikka elämä potkii päähän, Reggie on lannistumaton, älykäs ja nokkela nuori nainen, joka ei ikinä anna periksi. Reggie palvoo tohtori Hunteria ja salaa haaveilee, että tämä ottaisi hänet asumaan perheeseensä. Reggie ei tiedä mitään työnantajansa synkästä menneisyydestä. Kun Joanna ja vauva katoavat, Reggie ei usko hetkeäkään Neilin selityksiä sairaasta tädistä, vaan rupeaa jääräpäisesti selvittämään, mitä Joannalle ja vauvalle on tapahtunut.

Komisario Louise Monroe alkaa lopulta myös tutkia kadonneen tohtorin arvoitusta, vaikka ei aluksi ota vakavasti Reggien puheita siitä, että tälle olisi tapahtunut jotakin kamalaa. Samalla lukija saa seurata Louisen yksityiselämän parisuhdekiemuroita. Louisehan oli mukana myös Jackson Broady -sarjan edellisessä osassa, ja jo siinä viriteltiin romanssia Jacksonin ja Louisen välille. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Jacksonhan seukkaili silloin vielä typerän Juliansa kanssa, ja koska Jackson on, yllättävää kyllä, yhden naisen mies, hän pidättäytyi hyppäämästä Louisen sänkyyn. Nyt molemmat ovat tahoillaan naimisissa, joten he joutuvat jälleen kiertämään toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, kun heidän tiensä kohtaavat. Louise haaveilee Jacksonista koko ajan enemmän, vaikka ei totisesti ole mikään hempeilijä, päinvastoin; hän on varttunut aikuiseksi ankarissa oloissa alkoholistiäitinsä kanssa ja sen jälkeen kasvattanut yksin aviottoman poikansa Archien. Nyt Archie on muuttanut pois kotoa opiskelemaan ja Louise mennyt naimisiin kiltin ja varakkaan, leskeksi jääneen Patrickin kanssa. Elämän pitäisi siis hymyillä, mutta Louise muuttuu koko ajan tyytymättömämmäksi, mitä pitemmälle kirja etenee. 

Vaan mitä kuuluu Jacksonille? Kirjan alussa selviää, että Jackson on matkustanut Edinburghiin hankkimaan todisteita siitä, onko hän exänsä Julian lapsen isä. Julia on kieltänyt asian, mutta Jackson ei usko häntä. Paluumatkalla Edinburghista Lontooseen Jacksonin juna suistuu raiteiltaan, ja ihmisiä kuolee ja loukkaantuu. Myös Jackson loukkaantuu onnettomuudessa pahoin. Onneksi Reggie Chase sattuu paikalle ja antaa hänelle ensiapua, kunnes ambulanssi vie Jacksonin sairaalaan. Myöhemmin Reggie tulee sinne tapaamaan häntä. Kun Reggielle selviää, että Jackson on yksityisetsivä, hän palkkaa tämän avukseen etsimään Joanna Hunteria. Näiden yhteensattumien kautta myös Jacksonin ja Louisen tiet kohtaavat jälleen. Tuoreet aviopuolisot kuitenkin estävät heitä heittäytymästä intohimoiseen suhteeseen keskenään. Totta tosiaan! Lukijan suureksi yllätykseksi paljastuu, että Jacksonkin on mennä paukauttaunut naimisiin! Tämä sivujuoni saakin sitten todella mielenkiintoisia käänteitä teoksen loppupuolella.

Jännittävien juonenkäänteiden lisäksi tässäkin romaanissa on myös syvempää sanomaa. Atkinson kuvaa henkilöidensä ajatuksien ja ratkaisujen kautta, kuinka ihminen selviytyy traumaattisista väkivaltaisista kokemuksista sekä hylätyksi ja laiminlyödyksi tulemisesta. Teoksissa on tiukka psykologinen ote alusta loppuun saakka. Melkein kaikilla tämän kirjan henkilöillä on jokin traumaattinen väkivallan kokemus taustallaan: Joannalla äidin ja sisarusten murha, Reggiellä väkivaltainen veli, jota hän joutuu pelkäämään ja Jacksonilla sisaren selvittämättömäksi jäänyt murha sekä veljen itsemurha. Lisäksi he kaikki ovat jääneet orvoiksi varhain. Vaikka nämä kokemukset piinaavat heitä yhä ainakin silloin tällöin, he ovat sitkeästi jatkaneet elämäänsä. Heistä on kouliutunut vastuunkantajia ja toisten auttajia, jotka kieltäytyvät siirtämästä omia huonoja kokemuksiaan eteenpäin. He eivät ole jääneet surkuttelemaan kohtaloaan ja syrjäytyneet. Helppoa se ei ole ollut, ja he kamppailevat menneisyyden demonejaan vastaan varmaankin lopun ikäänsä, mutta he osoittavat, että vaikeidenkin asioiden kanssa oppii elämään. Tämä kiteytyy hyvin kohdassa, jossa Louise vertaa Joanna Hunteria erääseen toiseen väkivallan uhriksi joutuneeseen naiseen, joka on linnoittautunut lastensa kanssa kotiin eikä uskalla poistua sieltä. Vaikka naisen kodin edessä päivystää Louisen määräämä poliisivartio, tämä ei tunne olevansa turvassa. Louise ihailee Joanna Hunteria ja miettii, miksi toisista tulee selviytyjiä ja toisista taas ei. Ja selviytyjien heimoon kuuluu tietysti Louise itsekin.

Sympaattisin henkilö tässä tarinassa on mielestäni Reggie Chase. Hän on jollakin tapaa Lisbet Salanderin hengenheimolainen; kovia kokenut tyttöparka, joka nokkeluudellaan ja sitkeydellään taistelee vääryyksiä vastaan. Minua raivostutti suunnattomasti Reggien puolesta, kun Reggie yrittää vakuuttaa Louisen siitä, että Joannalle on tapahtunut jotain pahaa, ja tämä ei usko hänen puheitaan!

Atkinsonin dieettini jatkuu tällä hetkellä romaanin Elämä elämältä parissa. Siinä eivät seikkaile Jackson sen enempää kuin Louisekaan, joten heidän romanssinsa etenemistä täytyy vielä odottaa, kunnes sarjan neljäs osa ilmestyy. Elämä elämältä on ihan erilainen teos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessani.

Kirja vs. elokuva: Tähtiin kirjoitettu virhe (John Green, 2013)

"I'm a grenade and at some point I'm going to blow up and I would like to minimize the casualties, okay?"

Sain käsiini Tähtiin kirjoitettu virhe elokuvan ja päädyin lukemaan John Greeniin Tähtiin kirjoitettua virhettä toistamiseen. Olen sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin siitä tehty elokuva. Tätä minuun sisäänrakennettua odotusta lähdin tässäkin tapauksessa todistamaan. Ennen elokuvan katsomista luin kirjan uudestaan ja palauttelin tarinaa mieleeni.

Huikeaan maailmanlaajuiseen suosioon ilmestyttyään ponnahtanut kirja sai odotetusti elokuvaversion. Elokuva on ilahduttavan uskollinen kirjan juonikuvioille. Pidin erityisesti elokuvan näyttelijävalinnoista. Pääosia elokuvassa esittävät entuudestaan tuntemattomat kasvot. Kiinnitin huomioni myös elokuvan musiikkiin. Musiikki oli nimittäin todella mainiosti valittu, eritoten Birdyn elokuvaan tekemä kappale Not about angels on hieno.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo kahdesta syöpäsairaasta nuoresta, 16- vuotiaasta Hazelistä ja vuotta vanhemmasta Augustuksesta. Nuoret tapaavat tukiryhmässä ja heidän ystävyytensä syvenee hyvin nopeasti. Hazel pitää kirjoista, eritoten kirjasta nimeltä Viistoa Valoa. Hän esittelee kirjan Augustukselle ja poika uppoutuu syöpäsairaan Annan tarinaan yhtä peruuttamattomasti kuin Hazel. Nuoret ottavat yhteyttä kirjailijaan ja pääsevät tapaamaan häntä. Hazelin ja Gusin sairaudet etenevät, toisella näkyvämmin ja toisella salakavalammin. Molemmat ovat kuitenkin yhtä peruuntumattomasti sairaita. Nuoret kirjoittavat toisilleen jopa muistopuheet, koska kukaan ei voi tietää kumpi heistä lähtee ensin ja milloin.

Vaikka aika kuluu niin yksi pysyy, nimittäin nuorten lukijoiden mielenkiinto synkkiä, koskettavia ja rajujakin aiheita käsitteleviin kirjoihin. Voihan olla, että omaan mielenmyllerrykseen saa helpotusta tarinasta, jossa asiat ovat vielä huonommin. Itsekin taisin mielelläni valita siihen aikaan kirjoja joissa rämmitään oikein tummissa sävyissä.

Kirja on rankka vaikkakin hyvin helppolukuinen. Elokuva ei synnyttänyt minussa sen suurempia tunteita. Jäinkin miettimään olenko tosiaan kasvanut tästä vaiheesta yli vai onko minusta vain tullut kyyninen. Toisaalta, jos ajattelen itseäni kohderyhmän ikäisenä niin voin taata, että kirja sekä elokuva olisivat kolahtaneet minuun todella kovaa. 

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Viime kesänä aloin törmätä eri yhteyksissä kirjailijaan nimeltä Kate Atkinson. Muun muassa Hesarissa arvioitiin Atkinsonin uusin romaani erinomaiseksi ( Lue arvostelu tästä. ), ja arvostelun perusteella kiinnostuin tästä minulle aikaisemmin täysin tuntemattomasta kirjailijasta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pikkusiskoni hehkutti Facebookissa ahmivansa junamatkalla Atkinsonia, päätin hankkia romskut käsiini. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty!

Visbyn-reissu painoi päälle, ja olin ruvennut himoitsemaan Hesarin arvostelussa mainittuja Jackson Broady-dekkareita mukaani matkalukemiseksi. Sen kerran, kun yritin hankkia kirjani kirjastosta, sain todeta, että kaikki olivat lainassa, ja Mikkelin Suomalaisesta Kirjakaupastakaan ei siihen hätään saanut kuin sarjan toisen osan Kaikkein vähäpätöisin asia. On todella raivostuttavaa aloittaa jonkin sarjan lukeminen muusta kuin ensimmäisestä teoksesta, mutta pakko oli tyytyä siihen, minkä käsiinsä sai.

Toinen osa oli juuri niin koukuttava ja hauska kuin olin toivonutkin, ja niinpä jokin aika sitten klikkailin kirjakerhon verkkokaupasta ostoskoriini kaksi muuta Jackson Broady-sarjan osaa sekä keväällä ilmestyneen uutuusromaanin. Vaikuttaa uhkaavasti siltä, että joudun metsästämään jostakin myös Atkinsonin esikoisen Museon kulisseissa.

Nyt olen siis lukenut sarjan ensimmäisen romaanin Ihan tavallisena päivänä. Kirja alkaa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, jotka eivät aluksi tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa.

Ensimmäisessä, vuoteen 1970 sijoittuvassa tarinassa, kerrotaan Rosemary ja Victor Landin perheen tragediasta. Rosemarylla ja Victorilla on neljä tytärtä, Sylvia, Amelia, Julia ja Olivia. Perheeseen odotetaan vielä viidettä lasta, sillä Rosemary on viimeisillään raskaana. Eräänä yönä kaikkien lemmikki, suloinen pikku-Olivia, katoaa, eikä häntä löydy mistään.

Sitten siirrytään vuoteen 1994 ja toiseen tapauskertomukseen, jonka päähenkilönä on leskeksi jäänyt Theo Wyre. Theolla on kaksi tytärtä, Jennifer ja Laura. Theo rakastaa molempia tyttäriään, mutta erityisesti Lauraa, joka on hänelle kaikki kaikessa. Laura on juuri aloittanut kesätyön Theon lakifirmassa, kun eräänä "ihan tavallisena päivänä" toimistoon tunkeutuu mies, joka puukottaa Lauran kuoliaaksi.

Kolmas tapauskertomus sijoittuu vuoteen 1979. Siinä 18-vuotias, perfektionistinen Michelle on mennyt naimisiin maanviljelijä Keith Fletcherin kanssa, ja heille on syntynyt on pieni tytär, Tanya. Lapsen syntymän jälkeen Michellesta on tullut hyvin ahdistunut. Hän yrittää hoitaa lastaan ja huusholliaan neuroottisen täydellisesti ja samalla lukea yliopiston pääsykokeisiin. Lopulta Michelle uupuu ja pimahtaa täysin. Lukijan annetaan ymmärtää, että Michelle tappaa aviomiehensä lyömällä tätä kirveellä päähän, minkä jälkeen hän jää odottamaan poliisien tuloa.

Näiden avoimiksi jäävien tarinoiden jälkeen hypätään viimein nykyhetkeen (eli vuoteen 2004?) ja Atkinsonin dekkarisarjan varsinaiseen päähenkilöön, Jackson Broadyyn. Jackson on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo. Hän on varhain eläköitynyt entinen sotilas ja poliisi, joka on perustanut oman etsivätoimiston. Jackson on käynyt läpi katkeran avioeron. Hän rakastaa ja ikävöi äidin luona asuvaa tytärtään Marleeta ja riitelee ex-vaimonsa Josien ja tämän uuden aviomiehen kanssa. Jacksonia riivaa myös oma teinivuosien trauma: hänen isosiskonsa Niamh on murhattu raa'asti, ja syyllinen on jäänyt selvittämättä.

Alun tapauskertomukset alkavat pikkuhiljaa yhdistyä, kun Jackson saa toimeksiannon Amelia ja Julia Landilta, jotka pyytävät häntä selvittämään pikkusiskonsa Olivian kohtaloa. Amelia ja Julia nimittäin löytävät edesmenneen isänsä työhuoneen lukitusta laatikosta Hiiri Sinisen, Olivian rakkaan pehmolelun, joka katosi samana yönä kuin Oliviakin.

Myös Theo Wyre, joka on tyttärensä Lauran kuoleman jälkeen omistanut elämänsä tämän murhaajan selvittämiseen, palkkaa Jacksonin avukseen yksityisiin murhatutkimuksiinsa. Lopussa Michellen tarinakin kytkeytyy muuhun juoneen mielenkiintoisella tavalla.

Atkinsonin kerrontatapa on tosi koukuttava. Toinen toistaan jännittävämpiä juonenkulkuja annostellaan pieninä paloina lukijan pureskeltavaksi ja kasvatetaan nälkää saada selville, miten asiat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Samoja tilanteita kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta, mutta yhtään ei tule sellaista tunnetta, että jankattaisiin yhtä ja samaa.

Henkilökuvaajana Atkinson on mainio! Erityisen taitavasti, empaattisesti ja lämpimän humoristisesti hän kuvaa ihmisiä, jotka kärsivät huonosta itsetunnosta ja jostakin syystä häpeävät itseään. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi huomiotaherättävän ylipainoinen Theo ja vanhaksipiiaksi jäänyt, estoinen Amelia. Oli pakko nauraa ääneen, kun luin kohtaa, jossa Amelia muistelee mielessään elämänsä toistaiseksi ainoaa seksikokemusta. Naurettavana ja nolona tässä kohtauksessa ei suinkaan näyttäydy Amelia itse vaan Amelian ääliömäinen seksikumppani, joka luulee olevansa suuri rakastaja, vaikka oikeasti on täydellinen surkimus. Lukijan sympatiat ovat täysin Amelian puolella. Vastaavanlainen hellyttävä hahmo kuin Theo ja Amelia oli myös sarjan toisessa osassa esiintynyt ujo dekkarikirjailija Martin. Nämä hyväsydämiset, itseään häpeävät ja estojensa vaivaamat henkilöt nousivatkin suosikeiksini Atkinsonin monipuolisesta henkilögalleriasta. Tunsin kai jonkinlaista sielujen sympatiaa heidän kanssaan. ;) Sen sijaan erityisen ärsyttävänä pidin Amelian sisarta Juliaa! Ja tietenkin juuri hänen kanssaan Jackson sitten seurustelee sarjan toisessa osassa!

Vaikka Atkinsonin dekkarit ovat mukavan viihdyttäviä, niin mitään kevyttä höttöä ne eivät silti ole. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa käsitellään esimerkiksi paljon vanhempien ja lasten välistä suhdetta ja sitä, miten lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen ja kulkevat mukana läpi elämän. Atkinson tuo välillä todella riipaisevasti esille sen, miten tärkeää jokaisen on tuntea itsensä rakastetuksi lapsena. Hän pohtii myös sitä, saako vanhempi rakastaa lapsistaan yhtä muita enemmän. Rosemary tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että hän ei pysty rakastamaan vanhempia lapsiaan yhtä paljon kuin Oliviaa. Theo puolestaan jumaloi Lauraa mutta ei tahdo millään päästä samalle aaltopituudelle tämän sisaren Jenniferin kanssa. Vaikka sekä Rosemary että Theo varovat viimeiseen asti paljastamasta näitä tunteitaan, he ikään kuin saavat rangaistuksen niistä menettämällä ne lapset, jotka ovat heille rakkaimpia. Minun mielestäni heidän rangaistuksensa on kohtuuton!