Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Viime kesänä aloin törmätä eri yhteyksissä kirjailijaan nimeltä Kate Atkinson. Muun muassa Hesarissa arvioitiin Atkinsonin uusin romaani erinomaiseksi ( Lue arvostelu tästä. ), ja arvostelun perusteella kiinnostuin tästä minulle aikaisemmin täysin tuntemattomasta kirjailijasta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pikkusiskoni hehkutti Facebookissa ahmivansa junamatkalla Atkinsonia, päätin hankkia romskut käsiini. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty!

Visbyn-reissu painoi päälle, ja olin ruvennut himoitsemaan Hesarin arvostelussa mainittuja Jackson Broady-dekkareita mukaani matkalukemiseksi. Sen kerran, kun yritin hankkia kirjani kirjastosta, sain todeta, että kaikki olivat lainassa, ja Mikkelin Suomalaisesta Kirjakaupastakaan ei siihen hätään saanut kuin sarjan toisen osan Kaikkein vähäpätöisin asia. On todella raivostuttavaa aloittaa jonkin sarjan lukeminen muusta kuin ensimmäisestä teoksesta, mutta pakko oli tyytyä siihen, minkä käsiinsä sai.

Toinen osa oli juuri niin koukuttava ja hauska kuin olin toivonutkin, ja niinpä jokin aika sitten klikkailin kirjakerhon verkkokaupasta ostoskoriini kaksi muuta Jackson Broady-sarjan osaa sekä keväällä ilmestyneen uutuusromaanin. Vaikuttaa uhkaavasti siltä, että joudun metsästämään jostakin myös Atkinsonin esikoisen Museon kulisseissa.

Nyt olen siis lukenut sarjan ensimmäisen romaanin Ihan tavallisena päivänä. Kirja alkaa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, jotka eivät aluksi tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa.

Ensimmäisessä, vuoteen 1970 sijoittuvassa tarinassa, kerrotaan Rosemary ja Victor Landin perheen tragediasta. Rosemarylla ja Victorilla on neljä tytärtä, Sylvia, Amelia, Julia ja Olivia. Perheeseen odotetaan vielä viidettä lasta, sillä Rosemary on viimeisillään raskaana. Eräänä yönä kaikkien lemmikki, suloinen pikku-Olivia, katoaa, eikä häntä löydy mistään.

Sitten siirrytään vuoteen 1994 ja toiseen tapauskertomukseen, jonka päähenkilönä on leskeksi jäänyt Theo Wyre. Theolla on kaksi tytärtä, Jennifer ja Laura. Theo rakastaa molempia tyttäriään, mutta erityisesti Lauraa, joka on hänelle kaikki kaikessa. Laura on juuri aloittanut kesätyön Theon lakifirmassa, kun eräänä "ihan tavallisena päivänä" toimistoon tunkeutuu mies, joka puukottaa Lauran kuoliaaksi.

Kolmas tapauskertomus sijoittuu vuoteen 1979. Siinä 18-vuotias, perfektionistinen Michelle on mennyt naimisiin maanviljelijä Keith Fletcherin kanssa, ja heille on syntynyt on pieni tytär, Tanya. Lapsen syntymän jälkeen Michellesta on tullut hyvin ahdistunut. Hän yrittää hoitaa lastaan ja huusholliaan neuroottisen täydellisesti ja samalla lukea yliopiston pääsykokeisiin. Lopulta Michelle uupuu ja pimahtaa täysin. Lukijan annetaan ymmärtää, että Michelle tappaa aviomiehensä lyömällä tätä kirveellä päähän, minkä jälkeen hän jää odottamaan poliisien tuloa.

Näiden avoimiksi jäävien tarinoiden jälkeen hypätään viimein nykyhetkeen (eli vuoteen 2004?) ja Atkinsonin dekkarisarjan varsinaiseen päähenkilöön, Jackson Broadyyn. Jackson on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo. Hän on varhain eläköitynyt entinen sotilas ja poliisi, joka on perustanut oman etsivätoimiston. Jackson on käynyt läpi katkeran avioeron. Hän rakastaa ja ikävöi äidin luona asuvaa tytärtään Marleeta ja riitelee ex-vaimonsa Josien ja tämän uuden aviomiehen kanssa. Jacksonia riivaa myös oma teinivuosien trauma: hänen isosiskonsa Niamh on murhattu raa'asti, ja syyllinen on jäänyt selvittämättä.

Alun tapauskertomukset alkavat pikkuhiljaa yhdistyä, kun Jackson saa toimeksiannon Amelia ja Julia Landilta, jotka pyytävät häntä selvittämään pikkusiskonsa Olivian kohtaloa. Amelia ja Julia nimittäin löytävät edesmenneen isänsä työhuoneen lukitusta laatikosta Hiiri Sinisen, Olivian rakkaan pehmolelun, joka katosi samana yönä kuin Oliviakin.

Myös Theo Wyre, joka on tyttärensä Lauran kuoleman jälkeen omistanut elämänsä tämän murhaajan selvittämiseen, palkkaa Jacksonin avukseen yksityisiin murhatutkimuksiinsa. Lopussa Michellen tarinakin kytkeytyy muuhun juoneen mielenkiintoisella tavalla.

Atkinsonin kerrontatapa on tosi koukuttava. Toinen toistaan jännittävämpiä juonenkulkuja annostellaan pieninä paloina lukijan pureskeltavaksi ja kasvatetaan nälkää saada selville, miten asiat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Samoja tilanteita kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta, mutta yhtään ei tule sellaista tunnetta, että jankattaisiin yhtä ja samaa.

Henkilökuvaajana Atkinson on mainio! Erityisen taitavasti, empaattisesti ja lämpimän humoristisesti hän kuvaa ihmisiä, jotka kärsivät huonosta itsetunnosta ja jostakin syystä häpeävät itseään. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi huomiotaherättävän ylipainoinen Theo ja vanhaksipiiaksi jäänyt, estoinen Amelia. Oli pakko nauraa ääneen, kun luin kohtaa, jossa Amelia muistelee mielessään elämänsä toistaiseksi ainoaa seksikokemusta. Naurettavana ja nolona tässä kohtauksessa ei suinkaan näyttäydy Amelia itse vaan Amelian ääliömäinen seksikumppani, joka luulee olevansa suuri rakastaja, vaikka oikeasti on täydellinen surkimus. Lukijan sympatiat ovat täysin Amelian puolella. Vastaavanlainen hellyttävä hahmo kuin Theo ja Amelia oli myös sarjan toisessa osassa esiintynyt ujo dekkarikirjailija Martin. Nämä hyväsydämiset, itseään häpeävät ja estojensa vaivaamat henkilöt nousivatkin suosikeiksini Atkinsonin monipuolisesta henkilögalleriasta. Tunsin kai jonkinlaista sielujen sympatiaa heidän kanssaan. ;) Sen sijaan erityisen ärsyttävänä pidin Amelian sisarta Juliaa! Ja tietenkin juuri hänen kanssaan Jackson sitten seurustelee sarjan toisessa osassa!

Vaikka Atkinsonin dekkarit ovat mukavan viihdyttäviä, niin mitään kevyttä höttöä ne eivät silti ole. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa käsitellään esimerkiksi paljon vanhempien ja lasten välistä suhdetta ja sitä, miten lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen ja kulkevat mukana läpi elämän. Atkinson tuo välillä todella riipaisevasti esille sen, miten tärkeää jokaisen on tuntea itsensä rakastetuksi lapsena. Hän pohtii myös sitä, saako vanhempi rakastaa lapsistaan yhtä muita enemmän. Rosemary tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että hän ei pysty rakastamaan vanhempia lapsiaan yhtä paljon kuin Oliviaa. Theo puolestaan jumaloi Lauraa mutta ei tahdo millään päästä samalle aaltopituudelle tämän sisaren Jenniferin kanssa. Vaikka sekä Rosemary että Theo varovat viimeiseen asti paljastamasta näitä tunteitaan, he ikään kuin saavat rangaistuksen niistä menettämällä ne lapset, jotka ovat heille rakkaimpia. Minun mielestäni heidän rangaistuksensa on kohtuuton!



                                      

Niina With: Taisit narrata, Stella (2013)

Mahtavan lukukokemuksen (katso edellinen päivitykseni kirjasta Wenla Männistö) jälkeen tarvitsen aina ns. välipalakirjan ennen kuin taas ajatuksella voin uuteen teokseen uppoutua. Tällä kertaa välipalaksi valikoitui matka- lastenkirjoista tunnetun Niina Within esikoisromaani Taisit narrata, Stella.

Sinkkuneito Stella kokeilee ja koheltaa. Mainostoimistossa työskentelevä Stella tulee lähettäneeksi keksimänsä mainosidean mainoskilpailuun. Tästä tempauksesta hän ei tietenkään tule kertoneeksi mitään kenellekään, ei edes syötävän komealle pomolleen. Kaikkihan ei tietenkään mene niin kuin Stella on ajatellut ja suunnitellut.

Potentiaalisia poikaystäväehdokkaita riittää naapurin Markuksesta nettideittipalvelun salaperäiseen  Figaroon. Mies mielenkiintoisen nimimerkin takana on selvitettävä ja olisihan se valintakin miesten välillä tehtävä.

Kirja on taattua chick-lit kirjallisuutta. Juonikuvio toistaa lähes saumattomasti Bridget Jonesin tarinaa (Helen Fielding: Bridget Jones elämäni sinkkuna). Välipalana paikallaan, mutta eihän tästä paljon muuta saa. Lukemansa unohtaa heti eli aivojen tyhjentämiseen oiva valinta. Niiltä osin valintaperuste kirjan osalta täyttyi.

Tarina jatkuu kirjassa Joko taas, Stella eli nimen perusteella sama meininki jatkuu myös toisessa osassa. Välipalana tuon voisi joskus lukaista, ihan sillä että tietää miten tarina jatkuu (uskottehan).

Riina Katajavuoren lahja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille: Wenla Männistö (2014)

Jos jonkun mielestä klassikoista on syytä puhaltaa pölyt pois, niin Riina Katajavuori on sen totta tosiaan tehnyt! Mari jo hehkuttikin Wenla Männistöä omassa postauksessaan, ja minä yhdyn kuoroon. Katajavuoren romaani on ronski ja hulvaton Seitsemän veljeksen päivitys, jonka luulisi innostavan nuoriakin lukijoita. Itse ainakin nautin suuresti, kun sain bongailla nokkelia yhtymäkohtia alkuperäisteokseen niin muodon kuin sisällön osalta.

Katajavuori mukailee Kiven kerrontaa hauskasti. Alussa kuvaillaan maisemaa: "Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa on punainen puutalo. Silmänkantaman päässä pauhaa Kustaa Vaasan tie, jonka toisella puolella sijaitsee Toukola - - Tuon sosiaalitoimen syystäkin silmätikkuna olevan omakotitalon lähellä, siinä loivassa rinteessä missä hellepäivinä jonotetaan Kumpulan maauimalaan, kasvaa happamia marja-aronioita..." (vrt. "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rínteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja...") Dialogia on paljon, ja se on merkitty samalla tavalla kuin Seitsemässä veljeksessä. Katajavuoren teksti tosin on alun henkilöluetteloineen ja parenteeseineen vielä näytelmällisempi kuin Kiven romaani. Välillä kerronnan katkaisevat runot, jotka ovat yleensä Anskun kirjoittamia laulujen sanoituksia.

Mari on omassa postauksessaan ansiokkaasti selittänyt, kuinka Katajavuori on päästänyt ääneen Seitsemän veljeksen naiset ja kuinka "Juko brosseja" tarkkaillaan heidän näkökulmastaan. En siis rupea selostamaan tässä samoja asioita. Kirjaan kuitenkin joitakin ajatuksiani ja mielipiteitäni teoksen henkilöistä ja teemoista. Oli esimerkiksi mielenkiintoinen ratkaisu, että Jukolan väestä on tehty monikulttuurinen uusioperhe, jossa on velipuolia ja puoliveljiä. Päähenkilö Wenla puolestaan on räväkkä nykytyttö, jonka ajatukset pyörivät pääasiassa seksissä, ja hän puhuu siitä hyvin suorasukaisesti. Lukutoukka-Ansku merkitsee Wenlalle lukemistaan kirjoista sivut, joissa on hyviä seksikohtauksia, ja Wenla lukee sitten pelkästään ne. Wenla pähkäilee lähinnä kahta asiaa: kenet veljeksistä hän ottaisi ja kuka hänen isänsä on. Kun lopulta selviää, että isä on Thaimaassa jonkinlaista pornobisnestä pyörittävä irstailija, Wenla järkyttyy perin pohjin. Rivojen puheidensa takaa Wenlasta paljastuu herkkä ja haavoittuva nuori nainen.Seksuaalisuuttaan pohtivat paljon myös kirjan vanhemmat naiset: Alli, Kajsa ja Marja, ja se onkin romaanin pääteemoja.

Katajavuoren teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin. Lopussa on tarkka luettelo teoksista, jotka ovat toimineet pohjateksteinä. Itse tunnistin niistä melkein kaikki, mutta rupesin pohtimaan, kuinka paljon nuoremmille lukijoille niistä jää hämärän peittoon, sillä monet mainitut elokuvat ja tv-sarjat ovat aika vanhoja. Mahtaako Katajavuoren teksti tuntua heistä paikoitellen sekavalta?

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat ovat joka tapauksessa saaneet Riina Katajavuorelta hienon lahjan, jota voi hyödyntää kirjallisuuden opetuksessa. Wenla Männistö toimii hyvin itsenäisenä teoksena, kuten Marikin toteaa, mutta siitä saa varmasti hurjan paljon irti, kun vertailee sitä Seitsemään veljekseen. Ja nyt kun pitää kiirettä, niin netissäkään ei vielä ole valmiita vertailevia analyyseja, joita oppilaat pääsisivät kopsaamaan! :)

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)

Täytyy sanoa, että tämä kirja herätti mielenkiintoni heti sen nähtyäni. Lainasin kirjan ja olin vahvasti sitä mieltä, että tästä saan uuden kirjan vinkattavakseni. On vaarallista tehdä tällainen odotus ennen lukukokemusta, koska hyvin harvoin ne toteutuvat. Kirja oli luettavien pinossa todella pitkään ja lopulta se oli palautettava muiden lainattavaksi.

Helsingin kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Riina Katajavuoren haastattelua, jossa hän luki näytteitä ja kertoi kirjastaan. Kirja löytyi myös kirjakassista, jonka onnellisena voittajana messuilta kotiin palasin. En olisi millään jaksanut odottaa, että löydän paikkani junassa ja pääsen lukemaan kyseistä kirjaa. Kuinkas sitten kävikään? Alkuun päästyäni, luin kirjan loppuun lähes ahmien.

Wenla Männistö on kirja, joka antaa puheenvuoron Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin naisille. Tarina kerrotaan Wenla Männistön, Marja Männistön, Ansku Seunalan ja pesijä Kajsa Rajamäen sekä pilvenlongalta tarinoivan Alli Jukolan sanoin. Henkilöt ja tapahtumat on tuotu nykypäivään. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin Kumpulan ja Toukolan kaupunginosiin. Tarinaa maustavat tutut biisit, leffat ja näyttelijät.

Wenla on jokaisen sällin päiväuni ja tyttö tietää sen. Wenlan isän etsintä on yksi suurista kirjan läpi kulkevista aiheista. Kirjan tapahtumien taustalla häärivät ja sähläävät Jukolan veljekset, Juko Brossit. Osalla veljeksistä on hyvinkin värikäs tausta nykymaailman malliin vaikka samaa perhettä ollaan. Ansku, Wenlan bestis, on porukan runollisin tapaus. Hän sanoittaa Juko Brossien ja gimmojen bändin laulut. Nuoret elävät ja erehtyvät, tekevät vääriä valintoja ja parantavat tapojaan. Nuoriso potee myllertävää nuoruutta, jolloin kaikki on yhtä aikaa kunnossa, mutta kuitenkin aivan sekaisin. Ote kirjasta:     

Jusa (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin.

Varttuneemmat naiset tasapainottavat nuorien sähellystä syvemmällisillä pohdinnoillaan. Ote kirjasta:

Mutta sen haluan sanoa että ei minun luonteellani ollut mitään tekemistä sairauden kanssa. Olisi halunnut elää pitempään, olla äiti ja nainen ja elävä ihminen vielä, lihaa ja verta ja tukkaa. Olisin katsonut koivujen keltaisia raitoja syyskuussa, hengittänyt aamua ikkunasta, tuntenut kuinka iho menee kananlihalle ilosta kun kahvinkeitin aloittaa porinansa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa vuorottelevat suora kerronta ja vuoropuhelut. Luvut on nimetty hauskasti, esimerkiksi MARJA MÄNNISTÖN KUOROHARRASTUS JA WENLAN SEKSUAALIVIRASTO tai SÄHLYPALLO PÖNTÖSSÄ. Kieli on nuorekasta, vaikkakin räävitöntä. Riina Katajavuori kuvaili kirjaa musikaaliromaaniksi, joka kuvaa kirjan toteutustapaa paremmin kuin hyvin.

Toivon todella nuorten löytävän tämän kirjan. Kirja on siis ainakin meidän kirjastossa luetteloitu nuorten kirjaksi, mutta se ei tarkoita etteikö sitä voisi vanhempikin väki lukea vaan se on suotavaa. Tällaista kirjaa on odotettu, joka puhuu nuorille nuorten ajatuksista heitä koskettavalla tavalla. Yllättäen se odotettu kirja on lopulta Seitsemän veljestä 2.0, onko niin paljon lopulta muuttunutkaan?

Nyt tietenkin haluatte tietää sainko kirjasta vinkkausmateriaalia… Todellakin sain! Tein päätöksen, etten rinnasta lukiessani tätä liikaa Aleksis Kiven versioon ja sen päätöksen pystyin pitämään. Suosittelen samaa teille muille, antakaa tämän version puhua omaa kieltään. Tämän takia minä rakastan kirjoja, oon niin fiiliksissä!