maanantai 15. joulukuuta 2014

Atkinsonin dieetti jatkuu

Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia? (2008)

Kolmas Kate Atkinsonin Jackson Broady-dekkari on nyt ahmittu ja hyvältä maistui. Jopa niin hyvältä, että oli pakko uhrata vähäisiä yöunia keskellä työviikkoa, kun ei malttanut lopettaa lukemista. Nykyään on aika harvinaista, että silmät pysyvät auki pitempään kuin varttitunnin, kun yrittää lukea vuoteessa ennen nukkumaan käymistä. Se ei kuitenkaan taida johtua siitä, että kirjat olisivat muuttuneet tylsemmiksi... Nyt kuitenkin Jackson ja kumppanit onnistuivat pitämään minua hereillä niin hyvin, että oli ihan pakotettava itsensä sammuttamaan valot ja laskemaan opus käsistään.

Atkinsonilla on tässäkin dekkarissa laaja henkilögalleria, ja alussa täytyy olla skarppina, että muistaa kuka on kukin, kun näkökulma vaihtuu aina uuden luvun alkaessa. Tapahtumat sijoittuvat Skotlantiin, kuten aikaisemmissakin osissa.

Pääjuoni  kietoutuu Joanna Hunterin ympärille. Joanna on noin nelikymppinen, hyvin menestynyt lääkäri, jolla on pieni poikavauva Gabriel sekä aviomies Neil. Neil on komea liikemies, mutta aika pian käy ilmi,että hänen bisneksissään on jotain hämärää. Joanna itse on hyvin mukava, herttainen ja hyväsydäminen ihminen, joka rakastaa yli kaiken pientä poikaansa ja koiraansa Sadieta. Joannalla on kuitenkin takanaan traaginen lapsuus; eräs mies on murhannut raa'asti hänen äitinsä, sisarensa ja pienen veljensä, ja Joanna on selviytynyt ainoana hengissä pakenemalla viljapeltoon ja piiloutumalla sinne. Myöhemmin poliisi sai murhaajan, Andrew Deckerin, kiinni ja löysi shokissa olevan pikku-Joannan. Decker tuomittiin teostaan vankilaan istumaan elinkautista.  Tapahtumat lähtevät liikkeelle siitä, kun komisario Louise Monroe tulee ilmoittamaan Joannalle, että Decker on vapautunut vankilasta. Pian sen jälkeen Joanna ja Gabriel-vauva katoavat. Neil väittää, että Joanna on lähtenyt tapaamaan sairasta tätiään, mutta selitystä on vaikea uskoa.

Toinen keskushenkilö, jonka kautta pääjuonta kuljetetaan, on 16-vuotias, orpo Reggie (oik. Regina) Chase. Reggie opiskelee itsenäisesti englanninkielistä kirjallisuutta, muinaiskreikkaa, latinaa sekä antiikin historiaa ja työskentelee osa-aikaisesti Joannan ja Neilin vauvan hoitajana ja "aputyttönä" Hunterien kotona. Hän huolehtii myös syöpää sairastavasta Ms MacDonaldista, joka on hänen entinen opettajansa. Reggiellä on arvaamaton, huumekauppoja pyörittävä psykopaattiveli Billy, joka vähän väliä terrorisoi Reggien elämää. Vaikka elämä potkii päähän, Reggie on lannistumaton, älykäs ja nokkela nuori nainen, joka ei ikinä anna periksi. Reggie palvoo tohtori Hunteria ja salaa haaveilee, että tämä ottaisi hänet asumaan perheeseensä. Reggie ei tiedä mitään työnantajansa synkästä menneisyydestä. Kun Joanna ja vauva katoavat, Reggie ei usko hetkeäkään Neilin selityksiä sairaasta tädistä, vaan rupeaa jääräpäisesti selvittämään, mitä Joannalle ja vauvalle on tapahtunut.

Komisario Louise Monroe alkaa lopulta myös tutkia kadonneen tohtorin arvoitusta, vaikka ei aluksi ota vakavasti Reggien puheita siitä, että tälle olisi tapahtunut jotakin kamalaa. Samalla lukija saa seurata Louisen yksityiselämän parisuhdekiemuroita. Louisehan oli mukana myös Jackson Broady -sarjan edellisessä osassa, ja jo siinä viriteltiin romanssia Jacksonin ja Louisen välille. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, sillä Jacksonhan seukkaili silloin vielä typerän Juliansa kanssa, ja koska Jackson on, yllättävää kyllä, yhden naisen mies, hän pidättäytyi hyppäämästä Louisen sänkyyn. Nyt molemmat ovat tahoillaan naimisissa, joten he joutuvat jälleen kiertämään toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, kun heidän tiensä kohtaavat. Louise haaveilee Jacksonista koko ajan enemmän, vaikka ei totisesti ole mikään hempeilijä, päinvastoin; hän on varttunut aikuiseksi ankarissa oloissa alkoholistiäitinsä kanssa ja sen jälkeen kasvattanut yksin aviottoman poikansa Archien. Nyt Archie on muuttanut pois kotoa opiskelemaan ja Louise mennyt naimisiin kiltin ja varakkaan, leskeksi jääneen Patrickin kanssa. Elämän pitäisi siis hymyillä, mutta Louise muuttuu koko ajan tyytymättömämmäksi, mitä pitemmälle kirja etenee. 

Vaan mitä kuuluu Jacksonille? Kirjan alussa selviää, että Jackson on matkustanut Edinburghiin hankkimaan todisteita siitä, onko hän exänsä Julian lapsen isä. Julia on kieltänyt asian, mutta Jackson ei usko häntä. Paluumatkalla Edinburghista Lontooseen Jacksonin juna suistuu raiteiltaan, ja ihmisiä kuolee ja loukkaantuu. Myös Jackson loukkaantuu onnettomuudessa pahoin. Onneksi Reggie Chase sattuu paikalle ja antaa hänelle ensiapua, kunnes ambulanssi vie Jacksonin sairaalaan. Myöhemmin Reggie tulee sinne tapaamaan häntä. Kun Reggielle selviää, että Jackson on yksityisetsivä, hän palkkaa tämän avukseen etsimään Joanna Hunteria. Näiden yhteensattumien kautta myös Jacksonin ja Louisen tiet kohtaavat jälleen. Tuoreet aviopuolisot kuitenkin estävät heitä heittäytymästä intohimoiseen suhteeseen keskenään. Totta tosiaan! Lukijan suureksi yllätykseksi paljastuu, että Jacksonkin on mennä paukauttaunut naimisiin! Tämä sivujuoni saakin sitten todella mielenkiintoisia käänteitä teoksen loppupuolella.

Jännittävien juonenkäänteiden lisäksi tässäkin romaanissa on myös syvempää sanomaa. Atkinson kuvaa henkilöidensä ajatuksien ja ratkaisujen kautta, kuinka ihminen selviytyy traumaattisista väkivaltaisista kokemuksista sekä hylätyksi ja laiminlyödyksi tulemisesta. Teoksissa on tiukka psykologinen ote alusta loppuun saakka. Melkein kaikilla tämän kirjan henkilöillä on jokin traumaattinen väkivallan kokemus taustallaan: Joannalla äidin ja sisarusten murha, Reggiellä väkivaltainen veli, jota hän joutuu pelkäämään ja Jacksonilla sisaren selvittämättömäksi jäänyt murha sekä veljen itsemurha. Lisäksi he kaikki ovat jääneet orvoiksi varhain. Vaikka nämä kokemukset piinaavat heitä yhä ainakin silloin tällöin, he ovat sitkeästi jatkaneet elämäänsä. Heistä on kouliutunut vastuunkantajia ja toisten auttajia, jotka kieltäytyvät siirtämästä omia huonoja kokemuksiaan eteenpäin. He eivät ole jääneet surkuttelemaan kohtaloaan ja syrjäytyneet. Helppoa se ei ole ollut, ja he kamppailevat menneisyyden demonejaan vastaan varmaankin lopun ikäänsä, mutta he osoittavat, että vaikeidenkin asioiden kanssa oppii elämään. Tämä kiteytyy hyvin kohdassa, jossa Louise vertaa Joanna Hunteria erääseen toiseen väkivallan uhriksi joutuneeseen naiseen, joka on linnoittautunut lastensa kanssa kotiin eikä uskalla poistua sieltä. Vaikka naisen kodin edessä päivystää Louisen määräämä poliisivartio, tämä ei tunne olevansa turvassa. Louise ihailee Joanna Hunteria ja miettii, miksi toisista tulee selviytyjiä ja toisista taas ei. Ja selviytyjien heimoon kuuluu tietysti Louise itsekin.

Sympaattisin henkilö tässä tarinassa on mielestäni Reggie Chase. Hän on jollakin tapaa Lisbet Salanderin hengenheimolainen; kovia kokenut tyttöparka, joka nokkeluudellaan ja sitkeydellään taistelee vääryyksiä vastaan. Minua raivostutti suunnattomasti Reggien puolesta, kun Reggie yrittää vakuuttaa Louisen siitä, että Joannalle on tapahtunut jotain pahaa, ja tämä ei usko hänen puheitaan!

Atkinsonin dieettini jatkuu tällä hetkellä romaanin Elämä elämältä parissa. Siinä eivät seikkaile Jackson sen enempää kuin Louisekaan, joten heidän romanssinsa etenemistä täytyy vielä odottaa, kunnes sarjan neljäs osa ilmestyy. Elämä elämältä on ihan erilainen teos, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessani.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kirja vs. elokuva: Tähtiin kirjoitettu virhe (John Green, 2013)


"I'm a grenade and at some point I'm going to blow up and I would like to minimize the casualties, okay?"



Sain käsiini Tähtiin kirjoitettu virhe elokuvan ja päädyin lukemaan John Greeniin Tähtiin kirjoitettua virhettä toistamiseen. Olen sitä mieltä, että kirja on aina parempi kuin siitä tehty elokuva. Tätä minuun sisäänrakennettua odotusta lähdin tässäkin tapauksessa todistamaan. Ennen elokuvan katsomista luin kirjan uudestaan ja palauttelin tarinaa mieleeni.


Huikeaan maailmanlaajuiseen suosioon ilmestyttyään ponnahtanut kirja sai odotetusti elokuvaversion. Elokuva on ilahduttavan uskollinen kirjan juonikuvioille. Pidin erityisesti elokuvan näyttelijävalinnoista. Pääosia elokuvassa esittävät entuudestaan tuntemattomat kasvot. Kiinnitin huomioni myös elokuvan musiikkiin. Musiikki oli nimittäin todella mainiosti valittu, eritoten Birdyn elokuvaan tekemä kappale Not about angels on hieno.


Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo kahdesta syöpäsairaasta nuoresta, 16- vuotiaasta Hazelistä ja vuotta vanhemmasta Augustuksesta. Nuoret tapaavat tukiryhmässä ja heidän ystävyytensä syvenee hyvin nopeasti. Hazel pitää kirjoista, eritoten kirjasta nimeltä Viistoa Valoa. Hän esittelee kirjan Augustukselle ja poika uppoutuu syöpäsairaan Annan tarinaan yhtä peruuttamattomasti kuin Hazel. Nuoret ottavat yhteyttä kirjailijaan ja pääsevät tapaamaan häntä. Hazelin ja Gusin sairaudet etenevät, toisella näkyvämmin ja toisella salakavalammin. Molemmat ovat kuitenkin yhtä peruuntumattomasti sairaita. Nuoret kirjoittavat toisilleen jopa muistopuheet, koska kukaan ei voi tietää kumpi heistä lähtee ensin ja milloin.


Vaikka aika kuluu niin yksi pysyy, nimittäin nuorten lukijoiden mielenkiinto synkkiä, koskettavia ja rajujakin aiheita käsitteleviin kirjoihin. Voihan olla, että omaan mielenmyllerrykseen saa helpotusta tarinasta, jossa asiat ovat vielä huonommin. Itsekin taisin mielelläni valita siihen aikaan kirjoja joissa rämmitään oikein tummissa sävyissä.

Kirja on rankka vaikkakin hyvin helppolukuinen. Elokuva ei synnyttänyt minussa sen suurempia tunteita. Jäinkin miettimään olenko tosiaan kasvanut tästä vaiheesta yli vai onko minusta vain tullut kyyninen. Toisaalta, jos ajattelen itseäni kohderyhmän ikäisenä niin voin taata, että kirja sekä elokuva olisivat kolahtaneet minuun todella kovaa. 


lauantai 29. marraskuuta 2014

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (2004)

Viime kesänä aloin törmätä eri yhteyksissä kirjailijaan nimeltä Kate Atkinson. Muun muassa Hesarissa arvioitiin Atkinsonin uusin romaani erinomaiseksi ( Lue arvostelu tästä. ), ja arvostelun perusteella kiinnostuin tästä minulle aikaisemmin täysin tuntemattomasta kirjailijasta. Viimeistään siinä vaiheessa, kun pikkusiskoni hehkutti Facebookissa ahmivansa junamatkalla Atkinsonia, päätin hankkia romskut käsiini. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty!

Visbyn-reissu painoi päälle, ja olin ruvennut himoitsemaan Hesarin arvostelussa mainittuja Jackson Broady-dekkareita mukaani matkalukemiseksi. Sen kerran, kun yritin hankkia kirjani kirjastosta, sain todeta, että kaikki olivat lainassa, ja Mikkelin Suomalaisesta Kirjakaupastakaan ei siihen hätään saanut kuin sarjan toisen osan Kaikkein vähäpätöisin asia. On todella raivostuttavaa aloittaa jonkin sarjan lukeminen muusta kuin ensimmäisestä teoksesta, mutta pakko oli tyytyä siihen, minkä käsiinsä sai.

Toinen osa oli juuri niin koukuttava ja hauska kuin olin toivonutkin, ja niinpä jokin aika sitten klikkailin kirjakerhon verkkokaupasta ostoskoriini kaksi muuta Jackson Broady-sarjan osaa sekä keväällä ilmestyneen uutuusromaanin. Vaikuttaa uhkaavasti siltä, että joudun metsästämään jostakin myös Atkinsonin esikoisen Museon kulisseissa.

Nyt olen siis lukenut sarjan ensimmäisen romaanin Ihan tavallisena päivänä. Kirja alkaa kolmella erillisellä tapauskertomuksella, jotka eivät aluksi tunnu mitenkään liittyvän toisiinsa.

Ensimmäisessä, vuoteen 1970 sijoittuvassa tarinassa, kerrotaan Rosemary ja Victor Landin perheen tragediasta. Rosemarylla ja Victorilla on neljä tytärtä, Sylvia, Amelia, Julia ja Olivia. Perheeseen odotetaan vielä viidettä lasta, sillä Rosemary on viimeisillään raskaana. Eräänä yönä kaikkien lemmikki, suloinen pikku-Olivia, katoaa, eikä häntä löydy mistään.

Sitten siirrytään vuoteen 1994 ja toiseen tapauskertomukseen, jonka päähenkilönä on leskeksi jäänyt Theo Wyre. Theolla on kaksi tytärtä, Jennifer ja Laura. Theo rakastaa molempia tyttäriään, mutta erityisesti Lauraa, joka on hänelle kaikki kaikessa. Laura on juuri aloittanut kesätyön Theon lakifirmassa, kun eräänä "ihan tavallisena päivänä" toimistoon tunkeutuu mies, joka puukottaa Lauran kuoliaaksi.

Kolmas tapauskertomus sijoittuu vuoteen 1979. Siinä 18-vuotias, perfektionistinen Michelle on mennyt naimisiin maanviljelijä Keith Fletcherin kanssa, ja heille on syntynyt on pieni tytär, Tanya. Lapsen syntymän jälkeen Michellesta on tullut hyvin ahdistunut. Hän yrittää hoitaa lastaan ja huusholliaan neuroottisen täydellisesti ja samalla lukea yliopiston pääsykokeisiin. Lopulta Michelle uupuu ja pimahtaa täysin. Lukijan annetaan ymmärtää, että Michelle tappaa aviomiehensä lyömällä tätä kirveellä päähän, minkä jälkeen hän jää odottamaan poliisien tuloa.

Näiden avoimiksi jäävien tarinoiden jälkeen hypätään viimein nykyhetkeen (eli vuoteen 2004?) ja Atkinsonin dekkarisarjan varsinaiseen päähenkilöön, Jackson Broadyyn. Jackson on aika tyypillinen yksityisetsivähahmo. Hän on varhain eläköitynyt entinen sotilas ja poliisi, joka on perustanut oman etsivätoimiston. Jackson on käynyt läpi katkeran avioeron. Hän rakastaa ja ikävöi äidin luona asuvaa tytärtään Marleeta ja riitelee ex-vaimonsa Josien ja tämän uuden aviomiehen kanssa. Jacksonia riivaa myös oma teinivuosien trauma: hänen isosiskonsa Niamh on murhattu raa'asti, ja syyllinen on jäänyt selvittämättä.

Alun tapauskertomukset alkavat pikkuhiljaa yhdistyä, kun Jackson saa toimeksiannon Amelia ja Julia Landilta, jotka pyytävät häntä selvittämään pikkusiskonsa Olivian kohtaloa. Amelia ja Julia nimittäin löytävät edesmenneen isänsä työhuoneen lukitusta laatikosta Hiiri Sinisen, Olivian rakkaan pehmolelun, joka katosi samana yönä kuin Oliviakin.

Myös Theo Wyre, joka on tyttärensä Lauran kuoleman jälkeen omistanut elämänsä tämän murhaajan selvittämiseen, palkkaa Jacksonin avukseen yksityisiin murhatutkimuksiinsa. Lopussa Michellen tarinakin kytkeytyy muuhun juoneen mielenkiintoisella tavalla.

Atkinsonin kerrontatapa on tosi koukuttava. Toinen toistaan jännittävämpiä juonenkulkuja annostellaan pieninä paloina lukijan pureskeltavaksi ja kasvatetaan nälkää saada selville, miten asiat ja henkilöt liittyvät toisiinsa. Samoja tilanteita kerrotaan moneen kertaan eri henkilöiden näkökulmasta, mutta yhtään ei tule sellaista tunnetta, että jankattaisiin yhtä ja samaa.

Henkilökuvaajana Atkinson on mainio! Erityisen taitavasti, empaattisesti ja lämpimän humoristisesti hän kuvaa ihmisiä, jotka kärsivät huonosta itsetunnosta ja jostakin syystä häpeävät itseään. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi huomiotaherättävän ylipainoinen Theo ja vanhaksipiiaksi jäänyt, estoinen Amelia. Oli pakko nauraa ääneen, kun luin kohtaa, jossa Amelia muistelee mielessään elämänsä toistaiseksi ainoaa seksikokemusta. Naurettavana ja nolona tässä kohtauksessa ei suinkaan näyttäydy Amelia itse vaan Amelian ääliömäinen seksikumppani, joka luulee olevansa suuri rakastaja, vaikka oikeasti on täydellinen surkimus. Lukijan sympatiat ovat täysin Amelian puolella. Vastaavanlainen hellyttävä hahmo kuin Theo ja Amelia oli myös sarjan toisessa osassa esiintynyt ujo dekkarikirjailija Martin. Nämä hyväsydämiset, itseään häpeävät ja estojensa vaivaamat henkilöt nousivatkin suosikeiksini Atkinsonin monipuolisesta henkilögalleriasta. Tunsin kai jonkinlaista sielujen sympatiaa heidän kanssaan. ;) Sen sijaan erityisen ärsyttävänä pidin Amelian sisarta Juliaa! Ja tietenkin juuri hänen kanssaan Jackson sitten seurustelee sarjan toisessa osassa!

Vaikka Atkinsonin dekkarit ovat mukavan viihdyttäviä, niin mitään kevyttä höttöä ne eivät silti ole. Tässä sarjan ensimmäisessä osassa käsitellään esimerkiksi paljon vanhempien ja lasten välistä suhdetta ja sitä, miten lapsuuden- ja nuoruudenaikaiset kokemukset vaikuttavat ihmiseen ja kulkevat mukana läpi elämän. Atkinson tuo välillä todella riipaisevasti esille sen, miten tärkeää jokaisen on tuntea itsensä rakastetuksi lapsena. Hän pohtii myös sitä, saako vanhempi rakastaa lapsistaan yhtä muita enemmän. Rosemary tuntee suurta syyllisyyttä siitä, että hän ei pysty rakastamaan vanhempia lapsiaan yhtä paljon kuin Oliviaa. Theo puolestaan jumaloi Lauraa mutta ei tahdo millään päästä samalle aaltopituudelle tämän sisaren Jenniferin kanssa. Vaikka sekä Rosemary että Theo varovat viimeiseen asti paljastamasta näitä tunteitaan, he ikään kuin saavat rangaistuksen niistä menettämällä ne lapset, jotka ovat heille rakkaimpia. Minun mielestäni heidän rangaistuksensa on kohtuuton!



                                      

tiistai 11. marraskuuta 2014

Niina With: Taisit narrata, Stella (2013)

Mahtavan lukukokemuksen (katso edellinen päivitykseni kirjasta Wenla Männistö) jälkeen tarvitsen aina ns. välipalakirjan ennen kuin taas ajatuksella voin uuteen teokseen uppoutua. Tällä kertaa välipalaksi valikoitui matka- lastenkirjoista tunnetun Niina Within esikoisromaani Taisit narrata, Stella.

Sinkkuneito Stella kokeilee ja koheltaa. Mainostoimistossa työskentelevä Stella tulee lähettäneeksi keksimänsä mainosidean mainoskilpailuun. Tästä tempauksesta hän ei tietenkään tule kertoneeksi mitään kenellekään, ei edes syötävän komealle pomolleen. Kaikkihan ei tietenkään mene niin kuin Stella on ajatellut ja suunnitellut.

Potentiaalisia poikaystäväehdokkaita riittää naapurin Markuksesta nettideittipalvelun salaperäiseen  Figaroon. Mies mielenkiintoisen nimimerkin takana on selvitettävä ja olisihan se valintakin miesten välillä tehtävä.

Kirja on taattua chick-lit kirjallisuutta. Juonikuvio toistaa lähes saumattomasti Bridget Jonesin tarinaa (Helen Fielding: Bridget Jones elämäni sinkkuna). Välipalana paikallaan, mutta eihän tästä paljon muuta saa. Lukemansa unohtaa heti eli aivojen tyhjentämiseen oiva valinta. Niiltä osin valintaperuste kirjan osalta täyttyi.

Tarina jatkuu kirjassa Joko taas, Stella eli nimen perusteella sama meininki jatkuu myös toisessa osassa. Välipalana tuon voisi joskus lukaista, ihan sillä että tietää miten tarina jatkuu (uskottehan).

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Riina Katajavuoren lahja äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille: Wenla Männistö (2014)

Jos jonkun mielestä klassikoista on syytä puhaltaa pölyt pois, niin Riina Katajavuori on sen totta tosiaan tehnyt! Mari jo hehkuttikin Wenla Männistöä omassa postauksessaan, ja minä yhdyn kuoroon. Katajavuoren romaani on ronski ja hulvaton Seitsemän veljeksen päivitys, jonka luulisi innostavan nuoriakin lukijoita. Itse ainakin nautin suuresti, kun sain bongailla nokkelia yhtymäkohtia alkuperäisteokseen niin muodon kuin sisällön osalta.

Katajavuori mukailee Kiven kerrontaa hauskasti. Alussa kuvaillaan maisemaa: "Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa on punainen puutalo. Silmänkantaman päässä pauhaa Kustaa Vaasan tie, jonka toisella puolella sijaitsee Toukola - - Tuon sosiaalitoimen syystäkin silmätikkuna olevan omakotitalon lähellä, siinä loivassa rinteessä missä hellepäivinä jonotetaan Kumpulan maauimalaan, kasvaa happamia marja-aronioita..." (vrt. "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rínteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja...") Dialogia on paljon, ja se on merkitty samalla tavalla kuin Seitsemässä veljeksessä. Katajavuoren teksti tosin on alun henkilöluetteloineen ja parenteeseineen vielä näytelmällisempi kuin Kiven romaani. Välillä kerronnan katkaisevat runot, jotka ovat yleensä Anskun kirjoittamia laulujen sanoituksia.

Mari on omassa postauksessaan ansiokkaasti selittänyt, kuinka Katajavuori on päästänyt ääneen Seitsemän veljeksen naiset ja kuinka "Juko brosseja" tarkkaillaan heidän näkökulmastaan. En siis rupea selostamaan tässä samoja asioita. Kirjaan kuitenkin joitakin ajatuksiani ja mielipiteitäni teoksen henkilöistä ja teemoista. Oli esimerkiksi mielenkiintoinen ratkaisu, että Jukolan väestä on tehty monikulttuurinen uusioperhe, jossa on velipuolia ja puoliveljiä. Päähenkilö Wenla puolestaan on räväkkä nykytyttö, jonka ajatukset pyörivät pääasiassa seksissä, ja hän puhuu siitä hyvin suorasukaisesti. Lukutoukka-Ansku merkitsee Wenlalle lukemistaan kirjoista sivut, joissa on hyviä seksikohtauksia, ja Wenla lukee sitten pelkästään ne. Wenla pähkäilee lähinnä kahta asiaa: kenet veljeksistä hän ottaisi ja kuka hänen isänsä on. Kun lopulta selviää, että isä on Thaimaassa jonkinlaista pornobisnestä pyörittävä irstailija, Wenla järkyttyy perin pohjin. Rivojen puheidensa takaa Wenlasta paljastuu herkkä ja haavoittuva nuori nainen.Seksuaalisuuttaan pohtivat paljon myös kirjan vanhemmat naiset: Alli, Kajsa ja Marja, ja se onkin romaanin pääteemoja.

Katajavuoren teos on täynnä intertekstuaalisia viittauksia populaarikulttuuriin. Lopussa on tarkka luettelo teoksista, jotka ovat toimineet pohjateksteinä. Itse tunnistin niistä melkein kaikki, mutta rupesin pohtimaan, kuinka paljon nuoremmille lukijoille niistä jää hämärän peittoon, sillä monet mainitut elokuvat ja tv-sarjat ovat aika vanhoja. Mahtaako Katajavuoren teksti tuntua heistä paikoitellen sekavalta?

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat ovat joka tapauksessa saaneet Riina Katajavuorelta hienon lahjan, jota voi hyödyntää kirjallisuuden opetuksessa. Wenla Männistö toimii hyvin itsenäisenä teoksena, kuten Marikin toteaa, mutta siitä saa varmasti hurjan paljon irti, kun vertailee sitä Seitsemään veljekseen. Ja nyt kun pitää kiirettä, niin netissäkään ei vielä ole valmiita vertailevia analyyseja, joita oppilaat pääsisivät kopsaamaan! :)






sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)

Täytyy sanoa, että tämä kirja herätti mielenkiintoni heti sen nähtyäni. Lainasin kirjan ja olin vahvasti sitä mieltä, että tästä saan uuden kirjan vinkattavakseni. On vaarallista tehdä tällainen odotus ennen lukukokemusta, koska hyvin harvoin ne toteutuvat. Kirja oli luettavien pinossa todella pitkään ja lopulta se oli palautettava muiden lainattavaksi.

Helsingin kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Riina Katajavuoren haastattelua, jossa hän luki näytteitä ja kertoi kirjastaan. Kirja löytyi myös kirjakassista, jonka onnellisena voittajana messuilta kotiin palasin. En olisi millään jaksanut odottaa, että löydän paikkani junassa ja pääsen lukemaan kyseistä kirjaa. Kuinkas sitten kävikään? Alkuun päästyäni, luin kirjan loppuun lähes ahmien.

Wenla Männistö on kirja, joka antaa puheenvuoron Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanin naisille. Tarina kerrotaan Wenla Männistön, Marja Männistön, Ansku Seunalan ja pesijä Kajsa Rajamäen sekä pilvenlongalta tarinoivan Alli Jukolan sanoin. Henkilöt ja tapahtumat on tuotu nykypäivään. Tapahtumat sijoittuvat Helsingin Kumpulan ja Toukolan kaupunginosiin. Tarinaa maustavat tutut biisit, leffat ja näyttelijät.

Wenla on jokaisen sällin päiväuni ja tyttö tietää sen. Wenlan isän etsintä on yksi suurista kirjan läpi kulkevista aiheista. Kirjan tapahtumien taustalla häärivät ja sähläävät Jukolan veljekset, Juko Brossit. Osalla veljeksistä on hyvinkin värikäs tausta nykymaailman malliin vaikka samaa perhettä ollaan. Ansku, Wenlan bestis, on porukan runollisin tapaus. Hän sanoittaa Juko Brossien ja gimmojen bändin laulut. Nuoret elävät ja erehtyvät, tekevät vääriä valintoja ja parantavat tapojaan. Nuoriso potee myllertävää nuoruutta, jolloin kaikki on yhtä aikaa kunnossa, mutta kuitenkin aivan sekaisin. Ote kirjasta:     

Jusa (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin.

Varttuneemmat naiset tasapainottavat nuorien sähellystä syvemmällisillä pohdinnoillaan. Ote kirjasta:

Mutta sen haluan sanoa että ei minun luonteellani ollut mitään tekemistä sairauden kanssa. Olisi halunnut elää pitempään, olla äiti ja nainen ja elävä ihminen vielä, lihaa ja verta ja tukkaa. Olisin katsonut koivujen keltaisia raitoja syyskuussa, hengittänyt aamua ikkunasta, tuntenut kuinka iho menee kananlihalle ilosta kun kahvinkeitin aloittaa porinansa.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa vuorottelevat suora kerronta ja vuoropuhelut. Luvut on nimetty hauskasti, esimerkiksi MARJA MÄNNISTÖN KUOROHARRASTUS JA WENLAN SEKSUAALIVIRASTO tai SÄHLYPALLO PÖNTÖSSÄ. Kieli on nuorekasta, vaikkakin räävitöntä. Riina Katajavuori kuvaili kirjaa musikaaliromaaniksi, joka kuvaa kirjan toteutustapaa paremmin kuin hyvin.

Toivon todella nuorten löytävän tämän kirjan. Kirja on siis ainakin meidän kirjastossa luetteloitu nuorten kirjaksi, mutta se ei tarkoita etteikö sitä voisi vanhempikin väki lukea vaan se on suotavaa. Tällaista kirjaa on odotettu, joka puhuu nuorille nuorten ajatuksista heitä koskettavalla tavalla. Yllättäen se odotettu kirja on lopulta Seitsemän veljestä 2.0, onko niin paljon lopulta muuttunutkaan?

Nyt tietenkin haluatte tietää sainko kirjasta vinkkausmateriaalia… Todellakin sain! Tein päätöksen, etten rinnasta lukiessani tätä liikaa Aleksis Kiven versioon ja sen päätöksen pystyin pitämään. Suosittelen samaa teille muille, antakaa tämän version puhua omaa kieltään. Tämän takia minä rakastan kirjoja, oon niin fiiliksissä!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)

No niin, Sirpa Kähkösen Graniittimies on nyt luettu! Ennakko-odotukseni tästä romaanista olivat kovat, sillä rakastan Kähkösen Kuopio-sarjaa yli kaiken, ja lukemani arvostelut Graniittimiehestä olivat suorastaan ylistäviä.

Ei tarvinnut pettyä! Ihan helpolla Kähkönen ei lukijaansa päästä, sillä romaanissa vilisee esimerkiksi paljon outoa sanastoa, ja aukkoja riittää täydennettäväksi. (Mitähän implisiittinen lukija tähän sanoisi, heh!) Henkilögalleria on jälleen laaja ja näkökulmat vaihtuvat. Tätä romaania ei kannata lukea väsyneenä!

Graniittimies kertoo nuorista idealisteista, jotka Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan jälkeen loikkaavat Neuvostoliittoon rakentamaan uutta, parempaa maailmaa. He joutuvat kuitenkin pettymään pahemman kerran, kun karu todellisuus paljastuu: tasa-arvoisen ihanneyhteiskunnan sijaan he huomaavat elävänsä vainoharhaisessa diktatuurissa, jossa toisinajattelijoita ei suvaita.

Päähenkilöitä ovat Klara ja Ilja Tuomi, jotka ovat hiihtäneet henkensä kaupalla Suomesta rajan yli Neuvostoliittoon ja päätyneet Petrogradiin eli Pietariin, sittemmin Leningradiin. He ovat nuori aviopari, ja molemmat ovat mielestäni jossain vaiheessa esiintyneet sivuhenkilöinä myös Kuopio-sarjassa. (Pitäisikin tarkistaa, mitä heistä tarkalleen ottaen siinä kerrotaan.) Myöhemmin myös Iljan pikkuveli Lavr tulee heidän perässään Neuvostoliittoon, liittyy puna-armeijaan mutta karkaa takaisin Suomeen. Ymmärtääkseni Lavr on Kuopio-sarjan Lassi Tuomi. Nimet kun on pitänyt venäläistää.

Klara ja Ilja ystävystyvät muiden sosialismin rakentajien kanssa. Tärkeitä henkilöitä heidän elämässään ovat Jelena ja Henrik Gustafsson, Galkin, Shura ja Tom. He ovat kaikki älykköjä ja herkkiä eri alojen taiteilijoita, jotka uskovat, että lujasti työtä tekemällä he pystyvät toteuttamaan vallankumouksen maalaileman utopian. Klara esimerkiksi yrittää auttaa järkyttävissä oloissa eläviä katulapsia ja lopulta adoptoikin sisarukset Dunjan ja Genjan. Klaran ja kumppaneiden ponnistelujen lisäksi Kähkönen kuvaa heidän välisiään suhteita, kuten Shuran epätoivoista rakkautta Tomiin ja  Jelenan ja Henrikin modernia avointa avioliittoa. En tiedä, tulkitsinko aivan väärin, mutta ymmärsin, että Klaran ja Jelenan välillekin syntyy fyysinen rakkaussuhde. Homoseksualisuuteen vihjataan mielestäni myös Tomin ja Galkinin välillä.

Pikkuhiljaa he kaikki kuitenkin huomaavat, että mitään ihanneyhteiskuntaa ei ole eikä tule. Päinvastoin, olot vain kurjistuvat, ja heistä kaikista, Tomia lukuun ottamatta, tulee ö-luokan kansalaisia, joita kytätään ja epäillään vieraan vallan vakoilijoiksi. Tom on joukon petturi. Hänestä tulee tärkeä puoluepamppu, joka erkaantuu ystävistään ja jonka valta sokaisee.

Kähkösen kirjaa lukiessani pohdin, kuinka hurja ja mullistava tuo aikakausi on ollut. Nuoret, lahjakkaat ihmiset ovat kuvitelleet muuttavansa maailman paremmaksi ja olleet valmiita panemaan peliin kaiken sen puolesta. Minkä valtavan pettymyksen he ovatkaan joutuneet kohtaamaan!   

perjantai 24. lokakuuta 2014

Ensimmäinen postaukseni. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2014)

Olen Reeta, toinen Implisiittinen lukija -blogin perustajista. Lopultakin pitkäaikainen haaveeni omasta kirjallisuusblogista toteutui, kiitos työkaverni Marin, jonka sain houkuteltua tähän projektiin mukaan. Omin nokkineni en taatusti olisi jaksanut ratkoa kaikkia teknisiä pulmia, joita tämän "helpon ja yksinkertaisen" Bloggerin kanssa kohtasimme. Mutta tästä se nyt kuitenkin lähtee! Luulen tietäväni, miltä kävelemään opettelevasta lapsesta tuntuu...

Miksi tällainen kirjallisuusblogi sitten piti väen vängällä perustaa? Vastaus: ihan vain omaksi iloksi. En tiedä, johtuuko se ikääntymisestä, arjen hektisyydestä vai mistä, mutta kun nykyään lukee jonkin kirjan, ei siitä enää seuraavalla viikolla paljoa muista, varsinkaan jos aloittaa heti perään jonkin toisen teoksen, kuten tapanani on tehdä. Korvienvälinen kovalevyni alkaa kai olla täynnä. Siksi tuntui hyvältä ajatukselta ruveta tallentamaan edes pieniä paloja noista lukukokemuksista bittiavaruuden ehtymättömään muistiin. Jos joku sitten sattuu tätä blogia lukemaan ja peräti kommentoimaan sitä, se on tietenkin hienoa. En siis ajatellut vielä jättää päivätyötäni ja ryhtyä tienaamaan elantoani bloggaajana. :)

Mari kertoi omassa esikoispostauksessaan siitä, kuinka lapsuuden lukuharrastuksesta tuli aikuisena tärkeä osa työtä kirjastoalalla. Minulle kävi aika lailla samoin. Lukion jälkeen hakeuduin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä Jyväskylän yliopistoon ja valmistuin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Nyt olen pian 20 vuotta yrittänyt vakuutella teineille, kuinka hauskaa ja ihanaa uppoutuminen tuntikausiksi kaunokirjallisuuden maailmaan on. Valitettavasti yhä useampi heistä on hieman eri mieltä kanssani. Onneksi eivät kuitenkaan aivan kaikki.

Viimeksi lukemani kirja on Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Pidin siitä kyllä mutta en aivan niin paljon kuin Leijapojasta ja Tuhannesta loistavasta auringosta, jotka aikoinaan suorastaan ahmin. Tämä uusin Hosseini on episodimaisen rakenteensa takia vähän pirstaleinen, ja keskeisiä henkilöitä on paljon. Lukiessa pitää koko ajan pysyä skarppina, kuka on kuka, eivätkä henkilöhahmot syvenny samalla tavoin kuin Hosseinin edellisissä romaaneissa. Tärkeimmät henkilöt ovat sisarukset Abdullah ja Pari, jotka lapsena erotetaan toisistaan ja jotka kirjan viimeisessä luvussa vanhoina kohtaavat toisensa jälleen. Jälleennäkeminen on surullinen, koska Abdullah, joka on koko elämänsä ikävöinyt kadottamaansa pikkusiskoa, ei enää kohtaamisen hetkellä pysty tunnistamaan tätä, koska on niin pahasti dementoitunut. Aivan samanlaiseen koukkuun en siis jäänyt kuin aikaisemmin, vaikka ihan mielelläni kirjaa luinkin. Hosseinin romaanien ansiosta olen päässyt jyvälle Afganistanin kulttuurista ja maan mielipuolisesta historiasta.

Tällä hetkellä olen lukemassa Sirpa Kähkösen uusinta romaania Graniittimies. Kähkönen on suosikkikirjailijoitani, ja odotin kovasti tämän romaanin ilmestymistä. Siitä enemmän seuraavassa postauksessani.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Historiani lukijana

Hei!

Kyllä se ensimmäinen postaus on joskus tehtävä. Opetteluahan tämä blogin pitäminen näin alkuun on. Ennen kuin kaikki tarvittavat nippelit ja nappelit löytyvät. Sanovat vielä, että tämä bloggerin blogialusta olisi helpoimmasta päästä. Meitä on tämän blogin takana kaksi, Reeta ja minä eli Mari. Kirjoittelemme tänne muistiinpanoja lukemistamme kirjoista ja ehkä joskus jostain muustakin.

Ajattelin kertoa alkuun omasta historiastani kirjojen parissa eli kuinka minusta tuli intohimoinen lukija. Kaikki alkoi vuonna 1990, kun luin ihka ensimmäisen kirjan täysin kokonaan itse. Voi sitä ylpeyden ja  riemun määrää. Tuo kirja oli Doris Orgelin Kilpikonnaseikkailu. Olen palannut lukuisia kertoja tuon kirjan pariin muistiinpiirtyneen ensimmäisen kerran jälkeen.



Lukutaito oli vihdoin saavutettu, pienoisten alkuvaikeuksien jälkeen. Olen ollut kirjaston kanta-asiakas tuon merkittävän tapahtuman jälkeen ja minut löysi aina kirjojen luota. Ensin luin kirjaston koko tarjonnan tavutetuista ja helppolukuisista kirjoista. Kun tarjontaa ei enää noilla hyllyillä riittänyt, oli siirryttävä pidempien tarinoiden pariin. Suosikkejani olivat mm. Anni Polvan Tiina-kirjat, varsinkin Tiina saa suukon ja Taitaa olla rakkautta, Tiina. Olihan se Juha niin ihana, että taisinpa olla itsekin hiukan ihastunut häneen.

Tiina jäi ja Juha hänen mukanaan. Kuvioihin asteli Oliver, Nea Kiven ilkikurinen hoitoponi. Merja Jalon Nea-kirjasarjasta alkoi hevoshuuma. Luin hevoskirjahyllyn tarjonnan läpi alusta loppuun ja takaisin lopusta alkuun. Oli Neaa ja hänen ystäviään sekä Nummelan ponitallin porukkaa. Hevoskirjoja riitti luettavaksi ja koko ajan ilmestyi uusia.  Ehdoton suosikkini oli kuitenkin Merja Jalon Maailman paras hevonen, jonka muistan lukeneeni jopa kaksi kertaa peräkkäin saman päivän aikana potiessani vesirokkoa.

Jostain syystä en muista nuorten kirjojen ajoilta mitään tiettyä kirjaa tai kirjasarjaa. Voi tosin olla, että siirryin jo tässä vaiheessa aikuisten osaston tarjonnan pariin. Paljon on kirjoja luettu, mutta edelleen riittää lukemattomia lukemattomia kirjoja. Noiden lukemattomien joukossa monia klassikoitakin, niin hävettävää kuin sen myöntäminen onkaan. Klassikoista riittää ihan omaan postaukseen, niistä siis myöhemmin.

Kirjaharrastus vei minut lukion jälkeen kirjastoon töihin ja sillä tiellä olen edelleen. Kirjoista sain itselleni ammatin. Tätä blogia kirjoittelen pääasiassa työni avuksi ja ihan omaksi ilokseni, mutta jos joku löytää täältä avun - pienen tai suuren, niin se on aina plussaa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!
/Mari