sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (2014)

No niin, Sirpa Kähkösen Graniittimies on nyt luettu! Ennakko-odotukseni tästä romaanista olivat kovat, sillä rakastan Kähkösen Kuopio-sarjaa yli kaiken, ja lukemani arvostelut Graniittimiehestä olivat suorastaan ylistäviä.

Ei tarvinnut pettyä! Ihan helpolla Kähkönen ei lukijaansa päästä, sillä romaanissa vilisee esimerkiksi paljon outoa sanastoa, ja aukkoja riittää täydennettäväksi. (Mitähän implisiittinen lukija tähän sanoisi, heh!) Henkilögalleria on jälleen laaja ja näkökulmat vaihtuvat. Tätä romaania ei kannata lukea väsyneenä!

Graniittimies kertoo nuorista idealisteista, jotka Venäjän vallankumouksen ja Suomen kansalaissodan jälkeen loikkaavat Neuvostoliittoon rakentamaan uutta, parempaa maailmaa. He joutuvat kuitenkin pettymään pahemman kerran, kun karu todellisuus paljastuu: tasa-arvoisen ihanneyhteiskunnan sijaan he huomaavat elävänsä vainoharhaisessa diktatuurissa, jossa toisinajattelijoita ei suvaita.

Päähenkilöitä ovat Klara ja Ilja Tuomi, jotka ovat hiihtäneet henkensä kaupalla Suomesta rajan yli Neuvostoliittoon ja päätyneet Petrogradiin eli Pietariin, sittemmin Leningradiin. He ovat nuori aviopari, ja molemmat ovat mielestäni jossain vaiheessa esiintyneet sivuhenkilöinä myös Kuopio-sarjassa. (Pitäisikin tarkistaa, mitä heistä tarkalleen ottaen siinä kerrotaan.) Myöhemmin myös Iljan pikkuveli Lavr tulee heidän perässään Neuvostoliittoon, liittyy puna-armeijaan mutta karkaa takaisin Suomeen. Ymmärtääkseni Lavr on Kuopio-sarjan Lassi Tuomi. Nimet kun on pitänyt venäläistää.

Klara ja Ilja ystävystyvät muiden sosialismin rakentajien kanssa. Tärkeitä henkilöitä heidän elämässään ovat Jelena ja Henrik Gustafsson, Galkin, Shura ja Tom. He ovat kaikki älykköjä ja herkkiä eri alojen taiteilijoita, jotka uskovat, että lujasti työtä tekemällä he pystyvät toteuttamaan vallankumouksen maalaileman utopian. Klara esimerkiksi yrittää auttaa järkyttävissä oloissa eläviä katulapsia ja lopulta adoptoikin sisarukset Dunjan ja Genjan. Klaran ja kumppaneiden ponnistelujen lisäksi Kähkönen kuvaa heidän välisiään suhteita, kuten Shuran epätoivoista rakkautta Tomiin ja  Jelenan ja Henrikin modernia avointa avioliittoa. En tiedä, tulkitsinko aivan väärin, mutta ymmärsin, että Klaran ja Jelenan välillekin syntyy fyysinen rakkaussuhde. Homoseksualisuuteen vihjataan mielestäni myös Tomin ja Galkinin välillä.

Pikkuhiljaa he kaikki kuitenkin huomaavat, että mitään ihanneyhteiskuntaa ei ole eikä tule. Päinvastoin, olot vain kurjistuvat, ja heistä kaikista, Tomia lukuun ottamatta, tulee ö-luokan kansalaisia, joita kytätään ja epäillään vieraan vallan vakoilijoiksi. Tom on joukon petturi. Hänestä tulee tärkeä puoluepamppu, joka erkaantuu ystävistään ja jonka valta sokaisee.

Kähkösen kirjaa lukiessani pohdin, kuinka hurja ja mullistava tuo aikakausi on ollut. Nuoret, lahjakkaat ihmiset ovat kuvitelleet muuttavansa maailman paremmaksi ja olleet valmiita panemaan peliin kaiken sen puolesta. Minkä valtavan pettymyksen he ovatkaan joutuneet kohtaamaan!   

perjantai 24. lokakuuta 2014

Ensimmäinen postaukseni. Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat (2014)

Olen Reeta, toinen Implisiittinen lukija -blogin perustajista. Lopultakin pitkäaikainen haaveeni omasta kirjallisuusblogista toteutui, kiitos työkaverni Marin, jonka sain houkuteltua tähän projektiin mukaan. Omin nokkineni en taatusti olisi jaksanut ratkoa kaikkia teknisiä pulmia, joita tämän "helpon ja yksinkertaisen" Bloggerin kanssa kohtasimme. Mutta tästä se nyt kuitenkin lähtee! Luulen tietäväni, miltä kävelemään opettelevasta lapsesta tuntuu...

Miksi tällainen kirjallisuusblogi sitten piti väen vängällä perustaa? Vastaus: ihan vain omaksi iloksi. En tiedä, johtuuko se ikääntymisestä, arjen hektisyydestä vai mistä, mutta kun nykyään lukee jonkin kirjan, ei siitä enää seuraavalla viikolla paljoa muista, varsinkaan jos aloittaa heti perään jonkin toisen teoksen, kuten tapanani on tehdä. Korvienvälinen kovalevyni alkaa kai olla täynnä. Siksi tuntui hyvältä ajatukselta ruveta tallentamaan edes pieniä paloja noista lukukokemuksista bittiavaruuden ehtymättömään muistiin. Jos joku sitten sattuu tätä blogia lukemaan ja peräti kommentoimaan sitä, se on tietenkin hienoa. En siis ajatellut vielä jättää päivätyötäni ja ryhtyä tienaamaan elantoani bloggaajana. :)

Mari kertoi omassa esikoispostauksessaan siitä, kuinka lapsuuden lukuharrastuksesta tuli aikuisena tärkeä osa työtä kirjastoalalla. Minulle kävi aika lailla samoin. Lukion jälkeen hakeuduin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä Jyväskylän yliopistoon ja valmistuin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Nyt olen pian 20 vuotta yrittänyt vakuutella teineille, kuinka hauskaa ja ihanaa uppoutuminen tuntikausiksi kaunokirjallisuuden maailmaan on. Valitettavasti yhä useampi heistä on hieman eri mieltä kanssani. Onneksi eivät kuitenkaan aivan kaikki.

Viimeksi lukemani kirja on Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat. Pidin siitä kyllä mutta en aivan niin paljon kuin Leijapojasta ja Tuhannesta loistavasta auringosta, jotka aikoinaan suorastaan ahmin. Tämä uusin Hosseini on episodimaisen rakenteensa takia vähän pirstaleinen, ja keskeisiä henkilöitä on paljon. Lukiessa pitää koko ajan pysyä skarppina, kuka on kuka, eivätkä henkilöhahmot syvenny samalla tavoin kuin Hosseinin edellisissä romaaneissa. Tärkeimmät henkilöt ovat sisarukset Abdullah ja Pari, jotka lapsena erotetaan toisistaan ja jotka kirjan viimeisessä luvussa vanhoina kohtaavat toisensa jälleen. Jälleennäkeminen on surullinen, koska Abdullah, joka on koko elämänsä ikävöinyt kadottamaansa pikkusiskoa, ei enää kohtaamisen hetkellä pysty tunnistamaan tätä, koska on niin pahasti dementoitunut. Aivan samanlaiseen koukkuun en siis jäänyt kuin aikaisemmin, vaikka ihan mielelläni kirjaa luinkin. Hosseinin romaanien ansiosta olen päässyt jyvälle Afganistanin kulttuurista ja maan mielipuolisesta historiasta.

Tällä hetkellä olen lukemassa Sirpa Kähkösen uusinta romaania Graniittimies. Kähkönen on suosikkikirjailijoitani, ja odotin kovasti tämän romaanin ilmestymistä. Siitä enemmän seuraavassa postauksessani.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Historiani lukijana

Hei!

Kyllä se ensimmäinen postaus on joskus tehtävä. Opetteluahan tämä blogin pitäminen näin alkuun on. Ennen kuin kaikki tarvittavat nippelit ja nappelit löytyvät. Sanovat vielä, että tämä bloggerin blogialusta olisi helpoimmasta päästä. Meitä on tämän blogin takana kaksi, Reeta ja minä eli Mari. Kirjoittelemme tänne muistiinpanoja lukemistamme kirjoista ja ehkä joskus jostain muustakin.

Ajattelin kertoa alkuun omasta historiastani kirjojen parissa eli kuinka minusta tuli intohimoinen lukija. Kaikki alkoi vuonna 1990, kun luin ihka ensimmäisen kirjan täysin kokonaan itse. Voi sitä ylpeyden ja  riemun määrää. Tuo kirja oli Doris Orgelin Kilpikonnaseikkailu. Olen palannut lukuisia kertoja tuon kirjan pariin muistiinpiirtyneen ensimmäisen kerran jälkeen.



Lukutaito oli vihdoin saavutettu, pienoisten alkuvaikeuksien jälkeen. Olen ollut kirjaston kanta-asiakas tuon merkittävän tapahtuman jälkeen ja minut löysi aina kirjojen luota. Ensin luin kirjaston koko tarjonnan tavutetuista ja helppolukuisista kirjoista. Kun tarjontaa ei enää noilla hyllyillä riittänyt, oli siirryttävä pidempien tarinoiden pariin. Suosikkejani olivat mm. Anni Polvan Tiina-kirjat, varsinkin Tiina saa suukon ja Taitaa olla rakkautta, Tiina. Olihan se Juha niin ihana, että taisinpa olla itsekin hiukan ihastunut häneen.

Tiina jäi ja Juha hänen mukanaan. Kuvioihin asteli Oliver, Nea Kiven ilkikurinen hoitoponi. Merja Jalon Nea-kirjasarjasta alkoi hevoshuuma. Luin hevoskirjahyllyn tarjonnan läpi alusta loppuun ja takaisin lopusta alkuun. Oli Neaa ja hänen ystäviään sekä Nummelan ponitallin porukkaa. Hevoskirjoja riitti luettavaksi ja koko ajan ilmestyi uusia.  Ehdoton suosikkini oli kuitenkin Merja Jalon Maailman paras hevonen, jonka muistan lukeneeni jopa kaksi kertaa peräkkäin saman päivän aikana potiessani vesirokkoa.

Jostain syystä en muista nuorten kirjojen ajoilta mitään tiettyä kirjaa tai kirjasarjaa. Voi tosin olla, että siirryin jo tässä vaiheessa aikuisten osaston tarjonnan pariin. Paljon on kirjoja luettu, mutta edelleen riittää lukemattomia lukemattomia kirjoja. Noiden lukemattomien joukossa monia klassikoitakin, niin hävettävää kuin sen myöntäminen onkaan. Klassikoista riittää ihan omaan postaukseen, niistä siis myöhemmin.

Kirjaharrastus vei minut lukion jälkeen kirjastoon töihin ja sillä tiellä olen edelleen. Kirjoista sain itselleni ammatin. Tätä blogia kirjoittelen pääasiassa työni avuksi ja ihan omaksi ilokseni, mutta jos joku löytää täältä avun - pienen tai suuren, niin se on aina plussaa.

Nautinnollisia lukuhetkiä!
/Mari