sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kolme etsivää ja pornovideokasettien arvoitus (tutkielmakirjoja osa 5)



Tuija Lehtinen: Ystävänpalvelus (1999)

Onnistunut kansikuva selittänee sen, miksi ysiluokkalainen poika valitsi tutkielmakirjakseen tämän 16 vuotta sitten ilmestyneen nuortendekkarin. Tuija Lehtisen kirjatehtaan tuotteet eivät ole järin tasalaatuisia, ja Katuhaukat-sarjan aloittava romaani Ystävänpalvelus sijoittuu valitettavasti sen sekundaosastolle. Lehtisen tuotantoon kuuluu toki priimaakin, kuten Mopo, johon suorastaan ihastuin. Harmi vain, etten ehtinyt lukea sitä kuin puoliväliin saakka. Täytyypä muistaa palata siihen syksyllä...

Ystävänpalvelus kertoo kolmesta nuoresta, Ninasta, Joelista ja Pyrystä, jotka ryhtyvät amatöörisalapoliiseiksi. Nina on lukiota käyvä tyttö, joka ulkoiluttaa naapurissa asuvan vanhan Kerttu-rouvan koiria, osittain hyvää hyvyyttään, osittain päästäkseen puheisiin ihastuksensa Aleksin kanssa. Aleksi kun asuu Kertun kanssa samassa kerrostalossa, ja siten Ninalla aina on pieni mahdollisuus törmätä häneen. Joel on Ninan selloa soittava pikkuvelipuoli ja Pyry puolestaan Joelin kaveri, joka on ihastunut Ninaan - ja vähän jokaiseen vastaan tulevaan tyttöön.

Eräänä päivänä Nina huomaa Kertun luona kassillisen videokasetteja, joiden koteloissa ei ole mitään merkintää. Hetken mielijohteesta Nina pihistää laukusta yhden, koska häntä kiinnostaa tietää, mitä kasetit sisältävät. Kasetilla on kovaa pornoa, ja nuoret ihmettelevät, miksi vanhalla mummelilla on sellaista aineistoa hallussaan. Pian selviää, että Kertun hämäräperäinen sukulaispoika on jostakin syystä jättänyt videokasettikassin tädilleen säilöön mutta se on omituisesti kadonnut Kertun asunnosta. Kerttu on hyvin hermostunut eikä halua puhua asiasta. Ninakaan ei voi suoraan udella siitä, koska jäisi kiinni kasetin pihistämisestä.

Ninan johdolla innokas Pyry ja vastahakoinen Joel ryhtyvät selvittämään arvoitusta. Myöhemmin myös Aleksi liittyy Ninan riemuksi "etsivätoimistoon" mukaan. Nuoret vakoilevat epäilyttävää koiramiestä ja käyvät nuuskimassa hänen asunnossaan. Lopulta johtolankojen pätkät saadaan solmittua yhteen ja arvoitus ratkeaa.

Juoni on mielestäni melko typerä ja epäuskottava. Lähinnä mieleeni tulivat Kolme etsivää- ja Viisikko-sarjat. Lehtinen on vain päivittänyt vanhan konseptin pari vuotta vanhemmille lukijoille lisäämällä soppaan kotibileitä ja ripauksen seksiä.

Henkilöissä sentään on enemmän yritystä. Ninalla esimerkiksi on aika erikoinen perhetausta, ja muutenkin Lehtinen on kehitellyt ihmissuhdekuvioita kohtalaisen kiinnostavasti. Siksi olinkin aika pettynyt siihen, miten vähän tutkielman tekijä sai kykyihinsä nähden irti Ninan hahmosta. Luultavasti heppoinen juoni on tehnyt lukemisesta pakkopullaa ja tappanut innostuksen pohtia teosta syvemmin. 

Lehtisen romaani on myös jälleen kerran oiva esimerkki siitä, miten lyhyt elinkaari useimmilla nuortenkirjoilla nykyään on. Teolsen katu-uskottavuus on vähän koetuksella, kun henkilöt työntävät VHS-kasettia videonauhuriin, selaavat puhelinluetteloa tai näpyttävät tekstiviestiä vuoden 1999 kännyköillään.


keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Nuoret pesänrakentajat (tutkielmakirjoja osa 4)

Laura Lähteenmäki: Yökylässä (1999)



Laura Lähteenmäen varhaistuotantoon kuuluvassa romaanissa kuvataan kahden nuoren, Iiron ja Hennin, seurustelua ja muuttamista yhteen. Koska Henni on vasta 17-vuotias lukiolainen ja Iiro häntä vain hiukan vanhempi, kyseessä on pikemminkin kotileikki kuin todellinen avoliitto. Yhteinen asuntokin sijaitsee Hennin kodin makuuhuoneessa. Kovin vakavissaan Henni ja Iiro kuitenkin  asiaan itse suhtautuvat ja rakentavat pikku pesäänsä.

Tarinaa kerrotaan kummankin päähenkilön näkökulmasta. Iiro on rikkinäisen kodin kasvatti, joka on joutunut ottamaan vastuuta aikuisten asioista liian varhain. Iiron äiti on boheemi taiteilija, joka tulee ja menee oikkujensa mukaan. Iiro huolehtii pikkusiskostaan Ipanasta ja yrittää pitää huushollin kasassa ja kolkon Sirkka-tädin loitolla. Isää perheessä ei ole. Iiro on lahjakas ja haaveilee opiskelusta muuallakin kuin ammattikoulussa, mutta hänellä ei ole mahdollisuuksia siihen. Hennin kotiin hän joutuu muuttamaan, kun äiti saa päähänsä lähteä ulkomaille tekemään taidetta ja antaa pois perheen vuokra-asunnon. Ipanan äiti vie Iiron vastalauseista piittaamatta mukaansa.

Henni puolestaan on turvallisen ydinperheen lapsi. Hänellä on äiti, isä, kaksi veljeä ja mukava koti, jossa on aina jääkaappi täynnä ruokaa. Henni viettää huoletonta lukiolaistytön elämää "kotseiksi" kutsumiensa kavereiden kanssa. Henni vaikuttaa Iiroon verrattuna aika kypsymättömältä tytönheitukalta, ja hänelle onkin aikamoinen shokki, kun hän ensimmäisen kerran vierailee Iiron kotona. Iiro puolestaan tulee pikkuhiljaa hyvinkin läheiseksi Hennin perheenjäsenten kanssa ja saa näiltä sitä turvaa ja huolenpitoa, mitä häneltä on aina puuttunut. Lopulta jopa Hennin äiti hyväksyy Iiron, vaikka häneltä nuorenparin kotileikin sulattaminen vie kauemmin kuin muilta.

Lähteenmäen kirja on helppolukuinen ja tarinakin loppuratkaisua lukuun ottamatta aika uskottavan tuntuinen. Lopussa nimittäin kuvioihin ilmestyy Hennin isoveljen vaihto-oppilasvuoden äiti, ja tämä omituinen jenkkirouva ihastuu Iiroon niin kovin, että järjestää tälle opiskelupaikan Amerikasta. Muuten romaanissa on kuvattu hyvin teinirakkauden elämänkaari alun onnenhuumasta tunteiden laimenemiseen ja lopulta eroon, kun Iiro lähtee Amerikkaan.

Kauhean innoissaan tutkielman tekijä ei tästä teoksesta ollut, joskin kelpo työn hän sai aikaan. Luulen, että osittain asiaan vaikutti paljon kirjan ikä. Nykynuorten arki älypuhelimineen on todella erilaista kuin vuonna 1999, ja nuortenkirjoissa teknologinen aataminaikuisuus vielä korostuu tavallista enemmän.


Mustalaisleiri muuttaa helvettiin (tutkielmakirjoja osa 3)

Veijo Baltzar: Sodassa ja rakkaudessa (2008)



Kun eräs tutkielman tekijä valitsi tutkimuskohteekseen Veijo Baltzarin romaanin, hämmästyin kovin hänen kirjavalintaansa ja suurin odotuksin tartuin minulle tähän saakka täysin tuntemattomaksi jääneen kirjailijan teokseen. Nyt olisi jotain uutta luvassa!

Lukeminen osoittautui tuskien taipaleeksi! En millään tahtonut päästä sisälle henkilöihin ja heidän maailmaansa ja vähän väliä jouduin palaamaan taaksepäin ja lukemaan uudelleen, mitä oikein sanottiinkaan. Erityisen hankalaa oli ymmärtää henkilöiden välistä dialogia, jota jouduin tankkaamaan moneen kertaan päästäkseni eteenpäin. Jäin pohtimaan, oliko kyse minun tyhmyydestäni, kulttuurieroista vai kirjailijan tavasta kirjoittaa. Kenties asiaan vaikuttivat nämä kaikki.

Aihe on hyvinkin kiinnostava ja traaginen. Baltzarin romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikuiseen Saksaan ja kertoo siitä, kuinka Hitlerin vainot alkoivat kohdistua myös romaneihin. Samalla kuvataan romaniyhteisön jäsenten välisiä suhteita, hierarkiaa ja lojaaliutta. Päähenkilö, orpo taskuvaras Kastalo, on aluksi ulkopuolinen, mutta pikkuhiljaa hänestä tulee heimonsa tärkeä jäsen, lopuksi jopa sen johtohahmo. Kastalo on rakastunut heimon johtajan tyttäreen Carinjaan, ja oikeastaan kaikki, mitä hän tekee, hän tekee Carinjan takia. Kastalo ja Carinja eivät kuitenkaan voi saada toisiaan, sillä tarina alkaa Carinjan ja toisen miehen, Bustanin, häistä. Carinja on loppuun saakka uskollinen Bustanille, vaikka antaakin ymmärtää, että hänellä on tunteita myös Kastaloa kohtaan.

Pääjuoni liittyy kuitenkin siihen, kuinka romanien asema natsi-Saksassa koko ajan kiristyy. Huhut keskitysleireistä leviävät, ja Kastalo liittyy Carinjan suvun karavaaniin, joka lähtee epätoivoiselle pakomatkalle. Lopulta he jäävät kiinni ja päätyvät keskitysleirille. Siellä monet heistä menehtyvät, mutta Kastalo, Carinja ja Bustan selviävät. Kertomus päättyy siihen, kun amerikkalaiset joukot tulevat vapauttamaan vangit.

Sinnikkäästi pinnistelin opuksen kannesta kanteen, vaikka tiukkaa teki ja siihen tärvääntyi muiden tutkielmakirjojen kallista lukuaikaa. Tunsin itseni työn sankariksi. Entä mitä itse tutkielmantekijä piti valitsemastaan kirjasta? Hän palautti tyynen rauhallisesti työnsä -  Anja Kaurasen Sonja O.:sta!

Sisäinen kettutyttöni heräsi (tutkielmakirjoja osa 2)

Anu Ojala: Pommi (2014)



Anu Ojala on kirjoittanut napakan, takakansitekstissä ekotrilleriksi luokitellun, nuortenromaanin, joka pitää myös aikuisen lukijan yllättävän hyvin otteessaan. Esimerkiksi yksityiskohtaiset kuvaukset tehosikalasta ja teurastamosta puistattivat ja saivat ajatuksen lihan syömisestä tuntumaan ällöttävältä. Sisäinen kettutyttöni koki herätyksen.

Päähenkilö Mia on lukiota käyvä tyttö, joka haaveilee toimittajan urasta. Sitä hän pääsee kokeilemaan koulun verkkolehden bloggaajana. Mia kirjoittaa aluksi eläinaiheiseen blogiinsa naiveja söpötyksiä mopsistaan ja nauttii samanhenkisten (tyttöjen) ihailevasta palautteesta. Nimimerkki Joshua on kuitenkin toista mieltä ja antaa tulla täydeltä laidalta, mitä mieltä hän on mopsien jalostamisesta. Aluksi Mia loukkaantuu mutta rupeaa kuitenkin selvittämään, onko Joshuan puheissa perää, ja niin ikävät tosiasiat mopsien irvokkaasta rodunjalostuksesta alkavat vähitellen valjeta. Bloginsa kautta Mia tutustuu myös Kimiin ja Ninaan, joiden mukaan hän lähtee salakuvauskeikalle valtavaan sikalaan. Karmea todellisuus tuotantoeläinten kohtelusta järkyttää Miaa perin pohjin. Lisäksi hän rakastuu Kimiin.

Mia haluaa toimittajana tuoda julki eläinten huonon kohtelun ja samalla myös tehdä vaikutuksen Kimiin. Niinpä hän lähtee Ninan kanssa viemään salaa kameran läheiselle teurastamolle, vaikka touhu kammottaa häntä. Tarkoitus on kuvata teurastamon järkyttäviä oloja ja julkaista kuvat netissä. Kaikki menee kuitenkin pahemman kerran pieleen, kun kesken kaiken räjähtää pommi. Nina kuolee, ja Mia saa syyt pommi-iskusta niskoilleen. Hän joutuu poliisivankilaan kuulustelujen ajaksi, saa asianajajan ja joutuu oikeuteen, jossa hänen täytyy todistaa syyttömyytensä. Lopulta asioiden oikea laita selviääkin.

Ojalan asiantuntemus aiheestaan vakuutti; romaani tuntui realistiselta eikä siinä oiottu mutkia suoriksi, kuten usein nuortenkirjoissa tehdään. Mia ei ole alussa mitenkään sympaattinen sankaritar. Päinvastoin, hän on alussa tyly, itserakas ja aika typeräkin. Vähitellen Mia kuitenkin muuttuu, ja loppupuolella hän itsekin häpeää omaa käytöstään. Pidin myös siitä, että Ojala tuo esille sen, että kaikkialla ei tuotantoeläimiä kohdella samalla tavoin. Viesti onkin, että lihaakin voi syödä, kunhan varmistaa, että se on tuotettu eettisesti ja eläimille turhaa kärsimystä tuottamatta. Sekin nimittäin on mahdollista.