sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kolme etsivää ja pornovideokasettien arvoitus (tutkielmakirjoja osa 5)



Tuija Lehtinen: Ystävänpalvelus (1999)

Onnistunut kansikuva selittänee sen, miksi ysiluokkalainen poika valitsi tutkielmakirjakseen tämän 16 vuotta sitten ilmestyneen nuortendekkarin. Tuija Lehtisen kirjatehtaan tuotteet eivät ole järin tasalaatuisia, ja Katuhaukat-sarjan aloittava romaani Ystävänpalvelus sijoittuu valitettavasti sen sekundaosastolle. Lehtisen tuotantoon kuuluu toki priimaakin, kuten Mopo, johon suorastaan ihastuin. Harmi vain, etten ehtinyt lukea sitä kuin puoliväliin saakka. Täytyypä muistaa palata siihen syksyllä...

Ystävänpalvelus kertoo kolmesta nuoresta, Ninasta, Joelista ja Pyrystä, jotka ryhtyvät amatöörisalapoliiseiksi. Nina on lukiota käyvä tyttö, joka ulkoiluttaa naapurissa asuvan vanhan Kerttu-rouvan koiria, osittain hyvää hyvyyttään, osittain päästäkseen puheisiin ihastuksensa Aleksin kanssa. Aleksi kun asuu Kertun kanssa samassa kerrostalossa, ja siten Ninalla aina on pieni mahdollisuus törmätä häneen. Joel on Ninan selloa soittava pikkuvelipuoli ja Pyry puolestaan Joelin kaveri, joka on ihastunut Ninaan - ja vähän jokaiseen vastaan tulevaan tyttöön.

Eräänä päivänä Nina huomaa Kertun luona kassillisen videokasetteja, joiden koteloissa ei ole mitään merkintää. Hetken mielijohteesta Nina pihistää laukusta yhden, koska häntä kiinnostaa tietää, mitä kasetit sisältävät. Kasetilla on kovaa pornoa, ja nuoret ihmettelevät, miksi vanhalla mummelilla on sellaista aineistoa hallussaan. Pian selviää, että Kertun hämäräperäinen sukulaispoika on jostakin syystä jättänyt videokasettikassin tädilleen säilöön mutta se on omituisesti kadonnut Kertun asunnosta. Kerttu on hyvin hermostunut eikä halua puhua asiasta. Ninakaan ei voi suoraan udella siitä, koska jäisi kiinni kasetin pihistämisestä.

Ninan johdolla innokas Pyry ja vastahakoinen Joel ryhtyvät selvittämään arvoitusta. Myöhemmin myös Aleksi liittyy Ninan riemuksi "etsivätoimistoon" mukaan. Nuoret vakoilevat epäilyttävää koiramiestä ja käyvät nuuskimassa hänen asunnossaan. Lopulta johtolankojen pätkät saadaan solmittua yhteen ja arvoitus ratkeaa.

Juoni on mielestäni melko typerä ja epäuskottava. Lähinnä mieleeni tulivat Kolme etsivää- ja Viisikko-sarjat. Lehtinen on vain päivittänyt vanhan konseptin pari vuotta vanhemmille lukijoille lisäämällä soppaan kotibileitä ja ripauksen seksiä.

Henkilöissä sentään on enemmän yritystä. Ninalla esimerkiksi on aika erikoinen perhetausta, ja muutenkin Lehtinen on kehitellyt ihmissuhdekuvioita kohtalaisen kiinnostavasti. Siksi olinkin aika pettynyt siihen, miten vähän tutkielman tekijä sai kykyihinsä nähden irti Ninan hahmosta. Luultavasti heppoinen juoni on tehnyt lukemisesta pakkopullaa ja tappanut innostuksen pohtia teosta syvemmin. 

Lehtisen romaani on myös jälleen kerran oiva esimerkki siitä, miten lyhyt elinkaari useimmilla nuortenkirjoilla nykyään on. Teolsen katu-uskottavuus on vähän koetuksella, kun henkilöt työntävät VHS-kasettia videonauhuriin, selaavat puhelinluetteloa tai näpyttävät tekstiviestiä vuoden 1999 kännyköillään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti