Kesälomalle laskeutumiseni tapahtui tänä vuonna Kate Mortonin Hylätty puutarha -tiiliskiven avulla. Ostin romskun jo aiemmin keväällä Jyväskylän kirjamessuilta ja se pyöri pöydilläni polttelemassa näppejäni siitä saakka. Kun sitten vihdoin ja viimein tutkielmat oli arvioitu ja tuli aika lähteä leirikouluun, pakkasin kirjan mukaan ja ahmin sitä (ja suklaata) aina, kun sain tilaisuuden mennä huoneeseeni hengähtämään valvontatehtävistä. Tarinan loppuun pääsin toukokuun 31. päivänä junassa (ilman suklaata), paluumatkalla sisarenpojan lakkiasista.
Mortonin romaani oli täydellinen valinta pään nollaamiseen ja kesälomafiiliksen herättämiseen: koukuttava, häpeämättömän romanttinen tarina, mielenkiintoiset henkilöt ja ihana miljöö. Mitä muuta ihminen tarvitsee irtiottoon arjesta? (No ehkä ehtymättömän levyn suklaata...)
Teoksessa liikutaan kolmessa aikatasossa: 1900-luvun alussa, vuodessa 1975 ja vuodessa 2005. Tarinaa kerrotaan kolmen naisen, Eliza Makepeacen, Nell Andrewsin ja Nellin tyttärentyttären Cassandran näkökulmasta. Keskushenkilö on australialainen Nell, joka täysi-ikäiseksi tulleessaan saa tietää, että hänet on adoptoitu. Adoptiovanhemmat ovat ottaneet Nellin huostaansa, kun tämä noin nelivuotiaana on saapunut yksin laivassa Englannista Australiaan. Tieto saa Nellin pois tolaltaan ja mullistaa täysin hänen elämänsä. Hän purkaa kihlauksensa ja muuttuu sulkeutuneeksi. Myöhemmin Nellistä tulee antiikkikauppias ja hän saa tyttären, Lesleyn. Suhde tyttäreen jää kuitenkin etäiseksi, sillä hämärät muistikuvat omasta varhaislapsuudesta, laivamatkasta ja "Kirjailijattaresta" alkavat piinata Nelliä yhä enemmän. Lopulta hänen on pakko ruveta selvittämään, keitä hänen biologiset vanhempansa ovat ja miksi he ovat hyljänneet hänet. Vuonna 1975 Nell matkustaa Englantiin ja pääseekin totuuden jäljille. Kun Nell palaa Englannista, mysteerin selvittäminen keskeytyy, sillä Lesley saapuu yllättäen äitinsä luo, jättää tyttärensä Cassandran tämän hoiviin ja häipyy omille teilleen.
Alkukankeuden jälkeen Nellistä ja Cassandrasta tulee hyvin läheisiä, ja Nell kasvaa aikuiseksi isoäitinsä talossa. Cassandrasta tulee taiteilija, hän menee naimisiin ja saa pojan. Kauhea onnettomuus kuitenkin muuttaa kaiken: Cassandran mies ja poika kuolevat autokolarissa, Cassandra menettää elämänhalunsa ja lopettaa taiteilijanuransa. Isoäiti Nell kiskoo tyttärentyttärensä ylös pahimmasta murheen alhosta, ja he alkavat yhdessä hoitaa Nellin antiikkiliikettä. Kun Nell vuonna 2005 kuolee, Cassandra saa tietää isoäitinsä salaperäisen taustan. Nellin jäämistöstä löytyy matkalaukku, joka tällä on lapsena ollut mukana saapuessaan Australiaan. Matkalaukussa on harvinainen, upeasti kuvitettu Eliza Makepeacen kirjoittama lastenkirja, jota Cassandra muistaa pienenä salaa lukeneensa. Lisäksi Cassandra löytää Nellin päiväkirjan, jossa on merkintöjä vuoden 1975 Englannin-matkasta. Käy myös ilmi, että Nell on ostanut tuolla matkallaan vanhan talon, josta hän ei ole koskaan kertonut kenellekään ja jonka Cassandra nyt perii. Cassandra lähtee Englantiin seuraamaan isoäitinsä jälkiä ja ratkaisemaan tämän arvoitusta.
Nellin ja Cassandran tarinoiden rinnalla kerrotaan viime vuosituhannen vaihteeseen sijoittuvaa kirjailija Eliza Makepiecen elämäntarinaa. Lontoolainen Eliza ja hänen veljensä Sammy jäävät orvoiksi, ja sisarukset joutuvat kasvattilapsiksi hirvittävään Swindellin perheeseen, jossa heitä kohdellaan huonosti. Veljen tapaturmaisen kuoleman jälkeen tapahtuu ällistyttävä käänne - kuin suoraan satukirjasta: käy ilmi, että Elizan suku omistaa rikkaan Blackhurstin kartanon, ja Elizan eno haetuttaa sisarentyttärensä hoiviinsa. Elämä vauraassa kartanossa lihapatojen ääressä ei kuitenkaan ole erityisen onnellista, sillä henkinen ilmapiiri on kireä ja iloton. Eno vetäytyy omiin oloihinsa, enon vaimo inhoaa Elizaa ja serkkutyttö Rosekin on sairaalloinen ja elää eristyksessä ulkomaailmasta. Elämäniloa pulppuava ja jännittäviä tarinoita keksivä Eliza kuitenkin parantaa Rosen, ja tytöistä tulee hyvin läheisiä. Rosen äiti ei tästä lämpene Elizaa kohtaan vaan päinvastoin tekee kaikkensa erottaakseen tytöt toisistaan. Siinä hän lopulta onnistuu lähtemällä Rosen kanssa pitkälle Amerikan-matkalle, jonka tavoitteena on löytää tyttärelle sopiva aviomies. Rose palaakin matkaltaan sulhasen kanssa, ja Eliza tuntee itsensä hylätyksi. Tyttöjen välille syntyy juopa, joka syvenee syvenemistään. Tästä Elizan tarina etenee kohti traagista loppuaan, ja lukijalle alkaa selvitä, miten se liittyy Nellin ja Cassandran tarinoihin.
Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Nellin esikuvana on ollut kirjailijan oma isoäiti, joka Nellin tavoin sai täysi-ikäiseksi tullessaan tietää olevansa adoptoitu. Omien juurien ja identiteetin etsiminen onkin romaanin keskeinen teema. Sen lisäksi Morton maalaa joukon erilaisia äiti-tytär -muotokuvia. Elizan suhde äitiin on turvallinen, lämmin ja läheinen. Toista ääripäätä edustavat puolestaan Rose ja häneen sairaalloisesti takertuva äiti, jonka hirviömäisellä äidinrakkaudella on lopulta tuhoisat seuraukset. Nell taas tuntee epäonnistuneensa äitinä ja haluaa korjata virheensä huolehtimalla tyttärentyttärestään Cassandrasta. Siinä hän onnistuukin paremmin kuin hyvin, mutta hintana on se, että Cassandran äiti, Lesley, vieraantuu heistä molemmista. Olisinkin kaivannut Lesleyn näkökulmaa tähän kertomukseen; nyt hän jää täysin taustahenkilöksi.
Mortonin naishahmot ovat yhtä aikaa herkkiä taiteilijasieluja ja vahvoja, määrätietoisia oman tiensä kulkijoita. Lukijan on helppoa eläytyä heidän kohtaloihinsa ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Itseäni kiinosti erityisesti seurata, kuinka Cassandra teki surutyötään. Morton kuvaa sitä mielestäni varsin uskottavasti, lukuun ottamatta ehkä lopun romanttisia tapahtumia rantatalossa.
Symboliikkaakin romaaniin on ujutettu. Kerta toisensa jälkeen palataan sokkelopuutarhaan etsimään reittiä rantataloon. Sokkelo on kuin Nellin elämä; arvoitus, joka täytyy ratkaista. Kuka Nell on? Miksi vanhemmat hylkäsivät hänet?
Mortonin romaani on kiehtova lukukokemus, joka antaa lukijalle myös oivaltamisen iloa. Rinnakkaiset, eri aikatasoissa kulkevat, toisiinsa punoutuvat juonet tuovat mieleen Louis Sacharin nuortenkirjan Paahde. Lukija on arvoituksen ratkaisemisessa koko ajan hieman edellä henkilöitä ja tietää asioita, jotka paljastuvat näille vasta vähän myöhemmin. Morton olisi kyllä voinut vähän tiivistää kerrontaansa, sillä ratkaisun arvaa jo hyvissä ajoin ennen loppua. Eipä silti, että olisi tullut pieneen mieleenikään jättää tätä kirjaa kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti