Karin, viisikymppinen, eronnut historianopettaja, jolla on ulkomailla asuva tytär ja muistisairas äiti. Karinin ero oli kipeä, mutta sitä edeltänyt suhde ex-puolisoon vielä kipeämpi. Lauri on petetty ja jätetty insinööri, jota hiertävät menneisyyden muistot. Karin ja Lauri kohtaavat sattumalta samassa asuntonäyttelyssä. Pääparin ensikohtaaminen onkin aivan yhtä siirappinen kuin parhaimmissa nuortenkirjoissa:
"Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti kohteliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mahtuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään.
Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jotakin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan.
Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkää. Pitempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen silmänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vitsailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti, että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuista porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen.
Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyili, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyilläään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sillä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastakkain, samassa sähkömagneettisessa kentässä..."Rakkauden tuska ei kosketa vain nuoria. Molemmat ovat saaneet omat haavansa rakkaudessa, eikä uskallus heittäytyä uuteen suhteeseen löydy helposti. Karinille kelpaisi vain Laurin kävelyseura, sen suurempia unelmia rakentamatta. Lempeät tunteet heräävät tahtomatta ja Karinin ja Laurin on pohdittava, mitä he lopulta haluavat ja kaipaavat? Rakastuipa minkä ikäisenä tahansa, aina mukana seuraavat samat ongelmallisuudet.
Omat roolinsa tarinassa ovat myös ex-puolisoilla, Karinin tyttärellä Klaralla sekä Lauriin ihastuneella kolmekymppisellä Kaarilla. Myös Karinin suhde työhön, ystäviin ja tyttäreen ryydittävät tarinaa. Mutta minä rakastan sinua on arjessa kiinni oleva tarina, joka syvenee menneiden asioiden kerronalla ja tulevaisuuden odotuksella.
Lukukokemuksena Eppu Nuotion kirja on helppo. Keskeytyksistä huolimatta tarina jatkuu vaivatta. Ei tarvitse miettiä mihin tarina viime lukukerralla loppui. Nuotio on luonut tavanomaisen rakkausromaanin, josta löytyy kaikki tutut rakkausromaanin juonteet. Itselleni kerrontatyylistä tuli mieleen voimakkaasti teineille suunnatut siirappiset vampyyrikertomukset, sillä erotuksella, että päähenkilöiksi ovat vaihtuneet tuikitavalliset keski-ikäiset. Minua tämä asetelma vaivasi. Miksi? Syyn luulen löytyvän viime aikaisesta nuorten kirjoihin "erikoistumisesta" eli syy lienee vampyyrikertomusten yliannostus ja siten täysin henkilökohtainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti