Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on saanut aika ristiriitaisen vastaanoton. Osa lukijoista on hyytynyt jo alkumetreillä ja pitää Valtosen opusta ylipitkänä järkäleenä, johon ei pääse kiinni, vaikka kuinka yrittäisi. Ja sitten olemme me fanit, jotka veisaamme kuorossa ylistystä Valtosen romaanille. Harvoin on saanut Hesarista lukea yhtä vuolasta suitsutusta, mitä Jukka Petäjä arvostelussaan Valtoselle antoi. (Lue Petäjän arvostelu tästä.) Pakko siihen on yhtyä!
Romaanissa on kolme päähenkilöä, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan: Alina, Joe ja Samuel. Tapahtumat alkavat vuoden 1994 Helsingistä ja päättyvät nykypäivän (tai ehkä pikemminkin lähitulevaisuuden) Baltimoreen.
Epävarma ja itseään vähättelevä, suomalainen jatko-opiskelija Alina ja nuori, lahjakas, amerikkalainen neuropsykologi Joe tapaavat Italiassa tiedekonferenssissa ja rakastuvat toisiinsa. Pian Alina huomaa olevansa raskaana. Joe jättää kotipuolessa olevan kihlattunsa sekä lupaavasti alkaneen tutkijanuransa amerikkalaisessa huippuyliopistossa ja muuttaa asumaan Suomeen. Joe saa tutkijanpaikan Helsingin yliopistosta, ja Alina hoitaa Samuel-vauvaa kotona.
Ei mene kuin pari vuotta, kun Alinan ja Joen avioliitto ajautuu kriisiin. Joe on tyytymätön elämäänsä ja uraansa junttimaiselta takapajulalta tuntuvassa Suomessa. Huonosta itsetunnosta kärsivä Alina puolestaan on varma, että Joe pettää häntä nuoren tutkimusassistenttinsa kanssa. Seksi ei suju, ja pariskunta vieraantuu vääjäämättä toisistaan. Puhumattomuus ja kulttuurien väliset yhteentörmäykset johtavat lopulta avioeroon, ja Joe jättää perheensä ja muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin.
Myöhemmin kumpikin avioituu uudelleen. Muutaman yksinäisen ja ahdistavan yksinhuoltajuusvuoden jälkeen Alina tapaa kiltin psykoterapeutti-Henrin, jonka kanssa hän menee naimisiin, ja pian Samuel saa hellyttävät kaksosveljet, Ukon ja Taiston. Joe puolestaan nai napakan tiedelehden päätoimittajan, Miriamin, ja he saavat kaksi tytärtä, Rebeccan ja Danin. Perhe-elämän ohella molemmat tekevät menestyksekästä uraa, Alina (suureksi yllätyksekseen) kirjailijana ja luennoitsijana ja Joe neuropsykologian professorina. He jatkavat tyytyväisinä elämäänsä eivätkä juuri pidä yhteyttä toisinsa. Samuelkaan ei tapaa isäänsä sen koomin.
Kaikki muuttuu, kun Samuel, Rebecca ja Dani tulevat teini-ikään. Samuel osoittautuu lukiossa isänsä kaltaiseksi lahjakkuudeksi luonnontieteissä, ja hänen kirjoittamansa artikkeli julkaistaan Suomen Kuvalehdessä. Hän kirjoittaa ylioppilaaksi huippuarvosanoin ja pääsee suoraan sisään Helsingin yliopistoon. Kaikki kuitenkin alkaa mennä mönkään, kun Samuelille tulee ero tyttöystävän kanssa. Samuel ratkeaa juomaan, menettää opiskelupaikkansa, koska ei muista käydä vahvistamassa sitä ajoissa ja kipuilee isäsuhteensa kanssa. Samuel kuitenkin ryhdistäytyy, kun pääsee tutkimusapulaiseksi Laajakosken Biotieteet Oy -.nimiseen firmaan. Elämä hymyilee jälleen, kunnes eräänä päivänä Samuel näkee työpaikallaan jotain niin järkyttävää, että hän irtisanoutuu saman tien, pakkaa laukkunsa ja lähtee Amerikkaan. Siellä häntä aletaan epäillä ekoterrorismista ja isänsä uhkailusta.
Joen elämä alkaa suistua raiteiltaan, kun hän ja hänen tutkimusryhmänsä joutuvat eläinaktivistien toistuvien hyökkäysten kohteiksi. (Joen ryhmä käyttää kissoja koe-eläiminä! Saavat siis ansionsa mukaan.) Pian iskuja ruvetaan tekemään myös Joen kotiin. Tilannetta ei yhtään paranna se, että Joen tyttären koulussa häärii outoja tyyppejä, jotka vanhempien lupaa kysymättä ovat antaneet Rebeccalle ilmaiseksi koekäyttöön iAm-nimisen uuden laitteen. iAm on jonkinlainen superkehittynyt versio älypuhelimesta. Se kytketään anturien avulla päähän niin, että kaikki Internetissä oleva sisältö voidaan ladata suoraan aivokuorelle. iAmin avulla voi siis esimerkiksi katsoa elokuvaa oman päänsä sisällä ilman että kukaan ulkopuolinen huomaa mitään. Rebecca joutuu täysin laitteen pauloihin, ja häntä pystytään manipuloimaan pelottavasti sen avulla.
Tilanne kärjistyy, kun Joen kotiin lähetetään lahjapaketissa pommi ja pakettia avaamaan ryhtynyt Dani pelastuu räjähdykseltä täpärästi. Alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että Samuel olisi kaiken takana. Joen ja hänen perheensä turvaksi hankitaan henkivartijat, ja Miriam, joka tähän saakka on aina vastustanut aseita, vaatii yhtäkkiä, että kotiin ostetaan revolveri. Joen ja Miriamin välit kiristyvät niin, että Miriam ja tytöt muuttavat pois perheen yhteisestä kodista Miriamin vanhempien luo, ja Joe jää yksin.
Tästä asetelmasta tapahtumat etenevät sietämättömän jännittävästi yllätykselliseen loppuratkaisuunsa.Valtonen on punonut romaaniinsa hyvän dekkarimaisen juonen, joka koukuttaa. Minun oli pakko lukea viimeiset parisataa sivua yhtä päätä, vaikka oli arki-ilta ja kello huiteli pitkälti yli puolen yön. Kirjan sulkemisen jälkeen oli vaikea saada unta, kun ajatukset askartelivat vielä pitkään sen maailmassa.
Parasta Valtosen romaanissa ovat kuitenkin moniulotteiset ja psykologisesti uskottavat henkilöt, joiden kohtaloon eläytyy huomaamattaan. (Ei yllätä, että Valtonen on toiselta ammatiltaan psykologi.) Vuoron perään lukijan myötätunto kallistuu joko Alinan, Joen tai Samuelin puolelle. Todellisuus näyttäytyy aivan erilaisena sen mukaan, kenen näkökulmasta sitä tarkastellaan. Ja näinhän se on todellisessakin elämässä. Kuinka helposti tulkitsemmekaan läheisiämme väärin, kun emme saa kakistettua ulos mieltämme vaivaavia asioita vaan syyttelemme heitä ja ajattelemme, että he eivät tiedä mitä tekevät!
Valtonen kritisoi teoksessaan myös nykymaailman menoa ja esittää aika karmivia visioita teknologian kehityksestä, markkinavoimien vallasta, terrorismista ja ekokatastrofista. Sokea usko tieteeseen ja teknologiaan, jossa tarkoitus pyhittää keinot, saa aikaan enemmän tuhoa kuin ratkaisuja ihmiskuntaa uhkaaviin ongelmiin. Toisaalta paluuta 1990-luvun alun jälki-Kekkoslovakiaankaan ei kukaan halua. Sen verran tragikoomiselta ja tutulta Valtosen kuvaus tuon ajan suomalaisesta yhteiskunnasta ja tiedemaailmasta tuntui.
Voisi kuvitella, että He eivät tiedä mitä tekevät kuluu armotta kategoriaan "ahistus", mutta niin ei kuitenkaan ole asian laita. Lukupiirimme Nooraa siteeratakseni tämäkin on "hyvällä tavalla ahistava kirja". Valtosen romaanissa on paljon keventävää, lämmintä huumoria. Parhaiten se tulee esiin sympaattisten pienten sivuhenkilöiden, Ukon ja Taiston, jutuissa. Ukko ja Taisto ihailevat Samuelia yli kaiken, koska tämä jaksaa leikkiä heidän kanssaan ja pitää heistä huolta, kun vanhemmat paahtavat töissään pitkää päivää. Kirjan hauskimpia katkelmia on mielestäni seuraava:
Valtonen kuvaa myös koskettavasti nuoren ihmisen herkkyyttä ja haavoittuvuutta, joka piiloutuu teini-ikäisen kovan kuoren alle. Tämä tulee esille niin Samuelin isän kaipuussa ja sydänsuruissa, jonka ero tyttöystävästä saa aikaan, kuin Rebecan kapinoinnissa isäänsä vastaan. Rebeccan sietämättömän itsekkäältä vaikuttava käytös ja räyhääminen on pelkkää pintaa, joka sulaa loppujen lopuksi hyvin helposti.- Ootsä jotenkin vaisu? äiti kysyi Samuelilta. Samuel ei ehtinyt vastata, kun Ukko valpastui heti. - Oksettaako sua? - Ei. - Sä olet ehkä tulossa kipeäksi, Ukko ilahtui. - En mä ole. - Sitä ei aina itse huomaa, Taisto sanoi. - Kyllä mä huomaisin. - Et huomaisi, Taisto sanoi perehtyneen asiantuntijan äänellä. - Kaapo on sanonut. Ylin auktoriteetti tautiasioissa oli päiväkodin Kaapo Laamanen , 5 v., joka oli saanut Bakteerit ja virukset -kirjan syntymäpäivälahjaksi. Sitä, mitä Kaapo Laamanen sanoi, ei sopinut tavallisten kuolevaisten kyseenalaistaa.
- Mä olen pahoillani, Joe sanoo. Rebecca vilkaisee häntä, ja hänen kasvonsa ovat lapsen. - Siitä että mä suutuin, Joe sanoo. - On ollut vähän stressaavaa. Rebecca ei nosta katsettaan ruuasta eikä vastaa, mutta silmäripset värähtävät. Joe odottaa kärsivällisesti, ja jonkin ajan kuluttua pienet hartiat alkavat täristä. Liike on hienovarainen mutta selvä. Hän laskee kätensä tytön toiselle olkapäälle, ja tähän tyttö näyttää suostuvan. Hän vetää Rebeccan syliinsä. Viisitoistavuotiaan lämpimät kyyneleet putoilevat hänen käsivarrelleen. Rebecca nyyhkyttää hänen sylissään ajan, joka on pitkä mutta tuntuu lyhyeltä. Joe on onnellinen tyttärestään, siitä, että saa pitää tytärtään näin. - Kaikki järjestyy, Becca. - Joo. Tyttö pyyhkii ripsivärin hihaansa, nousee Joeen katsomatta ja kävelee yläkertaan.Valtosen kirja on runsaudensarvi, jonka ahmaiseminen vaatii sulattelua. Tämänkin blogitekstin kirjoittaminen vei aikaa todella paljon, koska pääni oli niin täynnä kirjan herättämiä ajatuksia. Silti tuntuu, että sain kirjattua niistä ylös vain jäävuoren huipun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti